Ei ole taloustiede fysiikkaa – kunpa olisikin

Miksi meillä on talouskriisejä? Entä mikä olisi optimaalisinta talouspolitiikkaa? Mikä teoria selittää talouden käyttäytymistä parhaiten? Mikä on taloustieteen kultainen keskitie? Jos Korkmania on uskominen, ei tällaista kultaista keskitietä ole vielä löydetty ja ei todennäköisesti löydetäkään.

Kirjassa Sixten Korkman pohtii pitkään taloustieteen eksaktiutta tieteenä ja päätyy samaan lopputulemaan kuin minäkin kuuden vuoden taloustieteen opintojen jälkeen. Talous ei pohjaa luonnontieteisiin, vaan on ihmisen luoma järjestelmä. Ihmisen säätämät lait riippuvat ajasta ja paikasta, kun taas luonnonlait ovat ikuisia ja kaikille samoja. Kunpa taloustiede olisikin fysiikkaa! Näin voisimme ohjata kaikkea, eikä kriisejäkään varmasti syntyisi. Meillä olisi varmat lait, joita noudattamalla talousjärjestelmä pysyisi kasassa.

Elämme ideologioiden ympäristössä. Monestihan ihmiselle käy niin, että hän kasvaa johonkin ideologiaan, eikä välttämättä näe aina metsää puilta. Talousopillisia mielipiteitä määrittää väistämättä taustalla olevat arvot, eivätkä ne kaikilta osin perustu tieteen tuloksiin tai koviin faktoihin. Korkman kuitenkin korostaa, että politiikalla on oma merkittävä roolinsa vakaan yhteiskunnan luojana – talous ei voi toimia saati kukoistaa epäonnistuneen valtion oloissa – joten myös politiikalla on merkitystä.

Talouden kultapojat – Adam Smith, David Ricardo, John Maynard Keynes

 Kaikki tuntevat Adam Smithin – miehen joka loi käsitteen taloustieteestä ja joka oli ensimmäinen merkittävä taloustieteilijä sekä klassisen taloustieteen luoja ja kannattaja. Smithin luoma klassinen taloustiede toimi määräävänä oppina 1700-luvun lopulta alkaen jatkuen aina 1800-luvun lopulle. Opin keskeinen taloutta koskeva laki on, että talous on itseohjautuva järjestelmä. Klassinen taloustiede lähti liikkeelle näkymättömästä kädestä ja sen taloutta ohjaavasta vaikutuksesta. Klassinen taloustiede johti myöhemmin sen korjailtuun versioon – uusklassiseen taloustieteeseen. Klassinen taloustiede tuki valtion interventiota instituutioiden rakentamisessa – ei kuitenkaan talouteen puuttumista. Valtion toiminnan rajoittaminen vähäiseksi vastaa klassisen liberalismin vaatimusta mahdollisimman suuresta yksilön vapaudesta. Klassisen ja uusklassisen opin mukaan talous on kaiken kaikkiaan itseohjautuva ja sopeutuskykyinen sekä tehokas järjestelmä.

John Maynard Keynes loi makrotaloustieteen todistaakseen, että klassisen talousopin mukainen talouspolitiikka on voimatonta ja väärää joukkotyöttömyyden oloissa. Valtion roolia ei tarvita vain yhteiskunnallisen infrastruktuurin ja instituutioiden ylläpidossa, vaan myös aktiivisessa talouspolitiikassa. Valtiosta käytetäänkin ns. yövartija – nimikettä. Tällöin on kyse perusoikeuksien, kuten omistusoikeuden ja sopimusvapauden suojaamisesta, yleisestä hallinnosta, sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta, oikeusvaltiosta ja vakaasta rahajärjestelmästä.

Keynesiläinen taloustiede lähtee siitä, että talous ei sopeudu nopeasti ja kitkatta kohti korkean työllisyyden tasapainoa. Tästä johtuen talous tarvitsee apua valtion interventiosta ts. finanssipolitiikasta. Myös työttömyyttä torjuvaa politiikkaa voidaan perustella sekä tehokkuudesta että oikeudenmukaisuudesta käsin.

Vain yövartijavaltion tehtäviin rajoittuva julkinen valta olisi käytännössä pieni, sen menojen suuruus voisi olla enintään 10 prosenttia suhteessa kokonaistuotantoon. Kehittyneissä maissa julkisen sektorin kokonaismenot ovat kuitenkin yleensä ainakin kolmannes ja joissakin maissa, kuten Suomessa, jopa yli puolet bruttokansantuotteesta. Yksi syy tähän ovat edellä mainitut markkinatalouden puutteet tai epäonnistumiset, jotka puoltavat esimerkiksi julkisen vallan ylläpitämää terveydenhuoltoa ja koulutusta sekä pakollisia vakuutusjärjestelmiä.

Aina vaikea elvytys – taloudellinen nousu vai velkaantumisen kierre

Kultainen 1920-luku, tulisitpa takaisin. Nimittäin tätä ennen Suomi oli lähes kokonaan velaton maa ja talous vaikutti varsin tasapainoiselta. Mutta mitä teimmekään väärin, kun tuo voittokulku ei enää jatkunut 30-luvun jälkeen? Ennen vuotta 1930 Suomi oli rakenteellisesti monin eri tavoin erilainen maa kuin nyt 2000-luvulle tultaessa ja vielä 1800-luvulle mentäessä Suomi oli yksinäinen syrjäinen maa Euroopan perukoilla.

1930-luvun lama toimi suunnannäyttäjänä valtioiden elvyttämistä korostavalle talouspolitiikalle. Tutkijat ovat yksimielisesti yhtä meiltä siitä, että 1930-luvulla harjoitettu talouspolitiikka oli liian kiristävää, minkä on arvioitu johtaneen pitkittyneeseen lamaan. Suuri lama alkoi Yhdysvalloista 1930-luvun alkuvuosina ja levisi täältä muualle maailmaan. Laman syitä olivat 1920-luvun pörssikeinottelu Yhdysvalloissa ja sitä seurannut romahdus sekä ensimmäisen maailmansodan jälkeiset rakenteelliset ongelman Euroopassa, sekä raskaat velat.

Valtioiden elvytys on yksi itseäni erityisen paljon kiinnosta aihe. Tutkijat ovat lähes yksimielisiä siinä, että vaikean taantumaan aikana tarvitaan elvyttämistä, jotta talouden pyörät saadaan taas pyörimään. Elvytyksen kääntöpuolena on kuitenkin valtion velkaantuminen. Herää kuitenkin kysymys, mitä tehdään semmoisessa tilanteessa, kun elvytysvaraa ei enää ole jäljellä?

Poliittiset päättäjät ovat myös viime vuosina, kuten 1930-luvulla, huolestuneet julkisesta velkaantumisesta. Siksi finanssipolitiikkaa on kiristetty budjettivajeiden pienentämiseksi niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Tämä on sopusoinnuissa klassisen talousopin kanssa, ja tätä käsitystä edustavat myös klassisen talousopin manttelinperijät. Monet keynesiläisesti ajattelevat ekonomistit ovat sen sijaan katsoneet ”kuristavan” finanssipolitiikan lähinnä vain syventävän taantumaa ja lisäävän työttömyyttä, minkä takia myös sen budjettivajetta vähentävä vaikutus jää pieneksi.  Oikea talouspolitiikka olisi tämän näkemyksen mukaan taloutta elvyttävä finanssipolitiikka julkisten menolisäysten ja veronkevennysten muodossa, kunnes taantuma on saatu taitettua ja talous käännettyä nousuun.

Valtioiden elvytys on yksi eniten taloustiedettä jakavista talouspoliittisista ratkaisuista. Yhtäältä kiinnitetään huomiota talouden elpymiseen ja toisaalta ollaan huolissaan valtion kasvavasta velasta ja etenkin siitä, että tällä hetkellä otettavan velan maksavat tulevat sukupolvet. Björn Wahlroos pitää kirjassaan ”Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta” talouden kerroinvaikutusta osittain silmänkääntötemppuna. Hänen mukaansa rahan lisäykselle ja tätä kautta elvyttämiselle ei ole pohjaa, koska ihmiset säästävät osan tulonlisäyksestään, eivätkä sijoita saatuja rahoja eteenpäin taloudessa, mikä mahdollistaisi kerroinvaikutuksen toteutumisen.  Wahlroos ei ota kuitenkaan huomioon sitä, että Suomen markkinoilla säästämisaste on varsin matala ja ihmiset kuluttavat saamansa tulot eteenpäin. Adam Smithin oppihan oli, että yksityinen säästäminen lisää kysyntää samalla määrällä kuin jos rahat välittömästi kulutettaisiin. Näin siksi, että säästäminen kanavoituu pankkien tai rahoitusmarkkinoiden välityksellä investoinneiksi. Näin ollen täystyöllisyyttä vastaavasta tuotannosta kanavoituu sitä suurempi osuus investointeihin mitä suurempaa ovat säästäväisyys ja yrittäjien valmius riskinottoon.  Ekspansiivisen finanssipolitiikan on todettu olevan tehokasta tilanteessa, jossa taloudessa vallitsee korkea työttömyys. Vaikutukset talouteen voivat pitkälläkin aikavälillä olla myönteisiä, jos elvytys vähentää pitkäaikaistyöttömyyttä.

EU – kaksi huonoa vaihtoehtoa

Martin Wolfia lainatakseen Korkman toteaa ”Rahaliitto on EU:n kautta aikojen toiseksi huonoin idea – paluu kansallisiin valuuttoihin olisi kaikista huonoin.”

Korkman nostaa esille itseänikin mietityttäneen kysymyksen: edettiinkö rahaliiton perustamisessa liian nopeasti? Oliko EU vielä valmis rahaliittoon? Kuten Korkman toteaa: ”Talousopillisesti EMU perustui toiveajatteluun ja Euroopan integraation näkökulmasta sen voi katsoa olleen askel liian pitkälle. Tähän lopputuluksen itsekin väistämättä olen tullut seurattuani rahaliiton toimintaa. Rakenteellisesti, lainsäädännöllisesti sekä erityisesti verotuksellisesti Euroopan maat ovat olleet liian erilaisia. Harmonisointia näiden välillä olisi ollut parempi tehdä jo ennen EU:hun liittymistä, eikä vasta sen jälkeen.

Lopussa Korkman vielä palaa talousteoriaan ja sen oppeihin. Kuten aina aikaisemminkin erilaiset taloudelliset kriisit ovat muokanneet tiedettä ja tuoneet uusia näkemyksiä ja teorioita. Taloustiede väistämättä eli kulta-aikaansa ennen 2008 lukua, mutta vuosi 2008 osoitti, että teoria ei vieläkään ole valmis. Onkin mielenkiintoista seurata, mitä uusia teorioita valtavirta tuo mukanaan. Todennäköisesti velkaantumisen tutkiminen saa suuremman painoarvon tutkimuksessa. Suurta kritiikkiä vanhemmat mallit saanevat siitä, etteivät ne olleet huomioineet finanssikriisejä mahdollisena ja ehkä osittain juuri siitä syystä vuoden 2008 kriisi tuntui entistä voimakkaampana. Mihin talouspolitiikka meneekään – sen näyttää tulevaisuus!

 

Nuoret brändäämisen kohteena

Luin hiljattain mielenkiintoisen kirjan ”Brändätyt”, joka on newyorkilaisen toimittajan Alissa Quartin kirjoittama sosiologishenkinen kirja amerikkalaisesta nuorisosta, nuorisomarkkinoinnista sekä teineistä, jotka ovat varsin alttiita mainonnan houkutuksille ja erilaisille brändeille.

En ole itse ollut ikinä mikään merkkivaatteiden suurkuluttaja eikä vaatteiden merkeillä ole ollut minulle suurta merkitystä. Yhdysvallat on voimakas kapitalismin ja brändien puolestapuhuja ja Suomessa markkinoiden ja brändien merkitys on vähäisempää. Kuitenkin, Suomessakin brändeillä ja merkkivaatteilla on merkitystä nuorisolle. Olen viimeaikoina miettinyt, että onko Michael Korsin käsilaukku köyhän naisen Louis Vuitton? Sen verran silmäänpistävää on Korsin laukkujen näkyvyys katukuvassa. En muista omasta nuoruudestani, että jollakin tietyllä laukkumerkillä olisi ollut näin suuri merkitys nuorisolle. Jossain vaiheessa Guessin laukut olivat erityisen trendikkäitä ja myös Lacosten paitoja näkyi paljon. On vaikeata sanoa, mistä syystä juuri Korsin laukut ovat nousseet suosioon. Olisiko niin, että niiden korkea hinta, mutta kuitenkin suhteellisen edullinen hinta Vuittoniin verrattuna, on taustalla ostopäätökissä. Minun on kuitenkin pakko todeta, että on itseasiassa vähän tylsää, että katukuvassa ei näy muuta kuin Michael Korsin laukkuja. Kannustaisin nuoria persoonallisuuteen nykyistä enemmän. Nykyajan nuori on itse asiassa vähän tylsä.

”Kun tavalliset aikuisten markkinat ovat kyllästymässä, eli sinne on yhä vaikeampi myydä määrällisesti lisää, alkaa markkinoija luonnollisesti etsiä uusia, tuoreita kohderyhmiä ja muokata tuotteitaan heitä varten kehitetyiksi omiksi brändeiksi ja alabrändeiksi.” –  Alissa Quart, Brändätyt

Vaula Norrena nostaa Quartin kirjan alkusanoissa esille muutamia tärkeitä tilastoja nuorten kulutuksesta Suomessa. Nordea-pankin vuonna 2002 tekemän tutkimuksen mukaan 7-17 vuotiaat suomalaislapset saavat omaa taskurahaa keskimäärin 504 euroa vuodessa. Yhteensä tämä tekee 360 miljoonan euron markkinat. Keskimääräinen viikkoraha 7-17 vuotiailla on 7,50 euroa. Lasten henkilökohtainen kulutus  yhteensä per lapsi on 1700 euroa vuodessa.

Kuten Quart toteaa nykylapset syntyvät jo valmiiksi tavaraa täyttä olevaan maailmaan. Amerikkalaiset väittävät, että 3-4 vuotiaana lapsi tunnistaa jo 300-400 erilaista brändiä.

”Vanhemmille alisteisesta, tottelevasta ja kiltistä 1950-luvun lapsesta on tultu 1990-luvun tasavertaiseksi, autonomiseksi ja äänekkääksi pikku kansalaiseksi, jolla on kuluttajanakin täysi tasavertaisuus perheen kulutusbudjetista. -Vaula Norrena, Brändätyt

1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa brändääminen laantui hetkellisesti, mutta kun lamasta päästin yli, alkoi brändääminen uudestaan entistä voimakkaampana. Brändiuskollisuus on tullut yleiseksi ilmiöksi Yhdysvalloissa. Kun minä tein töitä kesäisin saadakseni kaiken välttämättömän ravinnon talvella, työskentelevät amerikkalaisnuoret voidakseen kustaantaa merkkikeskeisen elämäntapansa. Kuten Quartin kirjasta käy ilmi nykyään 55% lukioikäisistä amerikkalaisnuorista työskentelee yli kolme tuntia päivässä, kun heidän ulkomaalaisista ikätovereistaan vain 27% kertoo ylipäänsä käyvänsä töissä.

Amerikassa on yksi ilmiö, joka on ehkä esiaste nykyään vallitsevile lifestyle-blogeille: insiderit ja trendinhaistajat. Nämä ovat nuoria, joita markkinointikoneisto on palkannut lähettiläikseen muiden nuorten keskuudessa. Nämä kuluttavat tuntikausia viikossa siihen, että lähettävät sähköpostitse vaate- ja lehtiehdotuksiaan yrityksissä oleville kontaktihenkilöilleen. Nuoret haluavat luoda suhteita cooleihin aikuisiin ammatti-ihmisiin ja ovat imarreltuja, kun kolmekymppiset markkinoinnin ammattilaiset ottavat heidät vakavasti.

Kirjassa nuorisomarkkinoinnin ammattilaisia, jotka värväävät nuoria palvelukseensa, nimitetään cool huntereiksi. 

”He käyvät vierailulla teinien kotona ja sillä välin, kun äiti esimerkiksi imuroi olohuonetta, painavat mieleensä minkä merkkistä hammastahnaa heidän nuoret kohteensa käytävät.” – Alissa Quart, Brändätyt

Nuorisomarkkinoijat käyttävät metodinaan kaverilta kaverille -markkinointia. Kuten , yksi kirjan teineistä toteaa: ”Teini-iässä sitä haluaa tehdä samaa mitä kaveritkin, joten kun kaverit kertovat, mitä kannattaa ostaa, viesti menee perille.”

Sweet Sixteen – kuluttamisen huippujuhla

Suurin osa lukijoista muistanee Music Televisionin Sweet Sixteen televisio-ohjelman, jossa parempien piirien lapset viettävät kalliita juhlia kuusitoistavuotispäivänään. Rahaa palaa näissä juhlissa ihan eri tavalla kuin keskivertojampan synttärikekkereissä. Alla oleva esimerkkivideo on yksi esimerkki tästä yltäkylläisyydestä, missä amerikkalaisnuoriso elää. Toinen mielenkiintoinen erityisesti Amerikassa vietettävä juutalailasten aikuistumisriitti on bar mitsva juhla, jota vietetään kun juutalaispoika täyttää 13 vuotta. Kuten Quartin kirjasta käy ilmi, näihin juhliin satsataan rahallisesti aivan erityisellä tavalla – joskus jopa niin paljon, että vanhemmat käyttävät näihin juhliin ne rahat, joita olisi tarkoitus käyttää lapsen yliopisto-opintoihin.

”New Orleansissa tuhlailevat Sweet Sixteen -juhlat ovat alkaneet teemoiltaan, värimaailmaltaan ja muodollisuusasteeltaan muistuttaa 1950-luvun debytanttitanssiaisia. Keskilännen varakkailla asuinalueilla syntymäpäiväkutsuja järjestävät juhlapalvelut totuttavat jo varhain pikkutytöt teemakekkereihin: yksiä varten lasten tulee sonnustautua korkokenkiin ja täydelliseen meikkiin ja harjoitella ”seuratansseja”. – Alissa Quart, Brändätyt

Nuortenkirjat elämäntavan määrittäjinä

Quartin kirja nostaa esille yhden mielenkiintoisen nuorisomarkkinoinnin ilmiön: nuortenkirjat. 1990-luvun lopulla syntyi uusi teini-ikäisten itsensä brändäämisen muoto, teinimuistelmat, ja niiden lajitoveri, teini-ikäisten itse kirjoittamat romaanit. Muistan itsekin nuoruudesta, että meillä ala-asteella vallitsi erityinen Sweet Valley High buumi. Tuo kirjasarja käsitteli amerikkalaista unelmaa –  vaaleahiuksisia blondeja Kalifornian auringossa. Kirja ikään kuin loi standardin siitä, mitä on hyvä elämä – amerikkalaisittain tarkasteltuna. Mitä on olla suosittu ja millainen elämäntapa on tavoiteltavaa. Jostain kumman syystä nuo kirjat purivat varhaisteiniin unelmointiini vastaavanlaisesta elämästä, joka odottaisi peruskoulun jälkeen.

Amerikassa toisen maailman sodan jälkeen syntyi kirjallisuuslaji, jota pidettiin kyseiselle ikäryhmälle soveltuvana: nuorten aikuisten romaani. Esimerkiksi Gossip Girl kirjat ja tv-sarja ovat esimerkkejä tälläisistä nuorille suunnatuista tarinoista, jotka sijoittuvat New Yorkin yläluokkaan ja heidän elämäänsä ja kuvaavat nuoria, joille merkkivaattet ovat pakkomielle.

Brändäämättömät brändättyinä

Nuoria ei kosiskella seksiä tihkuvilla mainoksilla  ja vääristelevällä markkinoinnilla ainoastaan vapaa-ajalla. Yhä useampia amerikkalaiskouluja sponsoroivat eri yritykset. Jopa matematiikan kirja saattaa sisältää piilomarkkinointia. Mietin omaa opiskeluaikaani sekä yliopistojen rahoitusrakenteen muuttumista tänä aikana. Nykyään kauppakorkeassakin on Eloveena-sali sekä OP Pohjola -sali. Koulun tukijat ja sponsorit ovat siis selvästi esillä.

”Kun meillä on koulussa myyjäiset, rehtorimme kieltää meitä myymästä mehua ja kaakaota, koska ne ovat koulumme juoma-automaateissa myytävän Coca Colan kilpailijoita.” –  Alissa Quart, Brändätyt

Kirjassa Quart käy läpi myös vielä brändäämättömien nuorten tarinaa. Nämä ovat nuoria, jotka vastustavat kaupallistumista sekä brändien ujuttamista kouluelämään. Muistan omasta nuoruudestani, että meilläkin oli näitä marginaalinuoria, jotka kuuntelivat indie musiikkia ja joille Celine Dion edusti saatanaa. Myös mainostajat ovat kiinnostuneita näistä marginaalinuorista, sillä muodostaahan marginaalisuuskin oman ryhmänsä, jolle markkinoida. Kirjassa näistä nuorista käytetään sanaa omatoiminuoret.

Tähtäimessä eliittiyliopisto

Eliittiyliopistot ovat yksi mielenkiintoinen ilmiö maailmalla, johon on helppo samaistua. Muistan kun itse valmistuin lukiosta, osa meidän oppilaistamme tähtäsi näihin maailman huippuyliopistoihin ja meiltä lähtikin joitain oppilaita esimerkiksi Iso-Britanniaan opiskelemaan.  Opinto-ohjaajamme kannusti lähtemään ulkomaille – opiskelihan hänen omakin lapsensa Englannissa  ns. huippuyliopistossa. Olin itse tuolloin vielä niin sekaisin nuoruudesta, että en osannut esittää rationaalisia arvioita ulkomaille muuttamisen kannattavuudesta. Nyt kun olen hiukan vanhempi toteankin, että oli oikeastaan ihan hyvä juttu, että en tarttunut ulkomaisten tutkinto-ohjelmien imuun. Vaihto-opiskelijana ollessani juttelin amerikkalaisen opiskelijan kanssa, jolla oli niskoillaan lähemmäs 300 000 dollarin opintovelat. Yhdysvalloissakin on hiljattain ollut näkyvissä ilmiö, jossa opiskelijat ovat alkaneet vastustaa maksullista koulutusta – maksullisuuskaan kun ei enää takaa työtä opiskelujen jälkeen. Olen oikeastaan iloinen, että olin lukion jälkeen vielä sen verran mammantissillä, etten lähtenyt opiskelemaan ulkomaille. Tämä takasi sen, ettei minulla ole niskoissani suuria velkoja.

”Koulussa kaikki tietävät, keillä on rahaa. Bileissä tutkitaan tarkkaan millaisia vaatteita ihmisillä on ja kuinka kalliita ne ovat.” Alissa Quart, Brändätyt

Opiskelusta puhuttaessa Quart nostaa esille mielenkiintoisen ilmiön: unschooling oppimisen. Tällä viitataan siihen, ettei nuoriso halua enää suorittaa opiskeluja perinteisellä tavalla, vaan opiskelee mieluummin kotona itsekseen. Tämä johtuu osittain siitä, että osa opiskelijoista ei pidä koulun ilmapiiriä suotuisana opiskeluille. Olet itse ollut aina melko itsenäinen oppija, joten unschooling olisi saattanut toimia hyvinkin omalla kohdallani.

Sen verran minustakin toki löytyy kokemusta, että vietin vuoden ns. eliittiyliopistossa ESSEC-Business -koulussa Ranskassa. Muistan ranskan kielen professorini sanoneen, että hän muistaa ajan, kun kaikki koulun opiskelijatytöt pukeutuivan Chaneliin. Hän myös kertoi, että tuleva eliitti tapasi toisensa tässä koulussa ja usein myös avioituivat toistensa kanssa sitten myöhemmin. Täytyy kyllä todeta, että tuossa ranskalaisessa koulussa, oppilaat totta tosiaan pukeutuivat keskivertoa tyylikkäämmin. Mutta epärehellisyyttäkin löytyi – minulta varastettiin vuoden aika useita naulakkoonijättämiä vaatteita tämän vuoden aikana. Eliittikoulussa opiskelu oli kasvattava kokemus ja opettajat olivat tottatosiaan  hyviä. Aloin jopa miettiä pitäisikö opiskelusta maksaa, vaikka edelleen olenkin ilmaisen suomalaisen koulun kannalla.

En ole Brändätyt kirjaa aikaisemmin perehtynyt erilaisiin sosiologian ja nuorisotutkimuksen kirjoihin, mutta täytyy todeta, että tämän kirjan jälkeen suuntaan yliopiston kirjastoon tutkailemaan eri hyllyjen tarjontaa. Brändätyt kirja on todella mielenkiintoinen kirja nuorisokulttuurista ja kuluttamisesta ja voin suositella sen lukemista kaikille markkinoinnin parissa työskenteleville.