”Ihmiskunnan historia tuntee sekä oikealle että vasemmalle kalleellaan olleita diktaattoreita. Joitakin on vaikeampi asettaa mihinkään tiettyyn lokeroon. Jos tunnet vetoa jompaankumpaan poliittiseen lohkoon, älä huolestu. Voit nousta hirmuvaltiaaksi oikeastaan millä tahansa taustaideologialla, jos pelaat korttisi oikein.” – Olli Pekka Vainio, Katleena Kortesuo, Diktaattorin käsikirja.

Ensi keväänä on jälleen eduskuntavaalit ja tästä innostuneena aloin taas miettiä hyvän vaalikampanjan ja erityisesti vaalimainonnan ominaispiirteitä. Olen huono äänestäjä. En ole edellisvuosina äänestänyt vaaleissa, joten tänä vuonna päätin erityisesti käyttää energiaa hyvän ehdokkaan löytämiseksi. Siksi päätin, että minun on määriteltävä itselleni ne perusteet, joilla valinnan ehdokkaan suhteen teen. Keskityn tässä artikkelissa erityisesti printtimainontaan, jota näkee katujen varsilla aina ennen vaaleja. Lisäksi annan myös muutamia esimerkkejä hauskoista vaalivideoista sekä tehokkaasta viestinnästä.  Artikkelini sisältää myös otteita kirjasta ”Diktaattorin käsikirja”, jota voin suositella kaikille politiikasta ja vallan psykolgiasta kiinnostuneille. Haluan korostaa, että tässä artikkelissa esille nousevat asiat ovat omia mielipiteitäni ja näistä voi olla myös eri mieltä. Keskityn kertomaan sellaisesta viestinnästä, joka puhuttelee itseäni.

Olette varmasti huomanneet, että tien varsilla on usein esillä ehdokaslistoja, joissa on kuva ehdokkaasta sekä ehdokkaan numerosta. Tämän lisäksi valotolpista löytyy ehdokkaiden omia mainoksia. Jotkut ehdokkaista tuottavat myös vaalivideoita, jotka ovat näin Youtube aikakautena näkyvissä mm. juuri Youtubessa.

Otin tämän aiheen esille siitä syystä, että en muista aikaisemmin nähneeni erityisen personoitua vaalimainontaa mitä tulee printtimainontaan. Kirjoitin aikaisemmin tähän blogiin artikkelin valokuvista osana yhteiskunnallista vaikuttamista. On aika jännä juttu, että erilaiset järjestöt kuten ympäristöjärjestöt saattavat tehdä hyvinkin personoitua, puhuttelevaa ja radikaalia mainontaa, mutta vaalimainokset ovat edelleen hyvinkin pelkistettyjä ja toisiaan matkivaa mainontaa. Ehdokkaiden mainonta ei juurikaan poikkea toisistaan ja suurin osa mainonnasta on hyvinkin konservatiivista. Laitan tähän alle kuvan Pelastusarmeijan syrjäytymisen vastaisesta kampanjasta, jolle presidentti Tarja Halonen antoi kasvot. Ehkäpä tälläisestä mainonnasta eduskuntavaaliehdokkaatkin voisivat ottaa oppia erottuakseen muista.

Yksi kaverini toimii erään poliitikon kampanjapäällikkönä ja keskustelin hänen kanssaan siitä, millainen on hyvä kampanja. Hän nosti esille yhdysvaltalaisen poliitikon Alexandria Ocasio-Cortezin kampanjan, joka pohjaa vahvasti tarinalliseen kerrontaan. Cortez nostaa kampanjassaan esille useita eri teemoja. Tämäkin voi toimia, etenkin esimerkiksi ehdokkaan omille kotisivuille kannattaa kerätä mahdollisimman paljon materiaalia useista eri aiheista. Mainonnan long form copy -tyyppiset artikkelit toiminevat myös politiikassa. Katumainonnassa sen sijaan ei pysty kertomaan kovin laajasti omista alueista, joihin haluaa vaikuttaa. Kehottaisinkin kaikkia ehdokkaita valitsemaan 1-3 teemaa ja hydyntämään näitä teemoja mainonnassaan myös visuaalisesti. Kannattaa myös ennalta miettiä millaisessa ympäristössä vaalimainoksen haluaa toteuttaa. Pelkkä kasvokuva ei mielestäni ole riittävä, vaan mainos tarvitsee myös puhuttelevan ympäristön, joka täydentään mainoksen viestiä. TV-mainos, jossa esitellään ehdokkaan kuva ja vaalinumero – ei sekään riitä. Koska vaalimainonta on kallista, kannattaa mainos suunnitella huolella niin, että koko mainostila tulee käytettyä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Tästä johtuen niin pääkuvalla, kuin taustallakin on paljon merkitystä. Vanha kliseehän kuuluu, että yksi kuva kertoo enemmäin kuin tuhat sanaa. Mainos, jossa on vain kuva ja yksivärinen tausta, ei ole tehokkaasti hyödynnetty mainos. Muista siis sekä pääkuva, että tausta ja erottaudu tällä.

”Jos henkilöllä on silmälasit ja kaulahuivi, hän on älykäs. Komea ja hienosti pukeutuva tietää, kuinka elämässä menestytään. Urheilumenestys tekee ihmisestä rehellisen ja sinnikkään. Iskelmälaulaja tietää, miltä tavallisesta ihmisestä tuntuu”. – Olli-Pekka Vainio, Katleena Kortesuo, Diktaattorin käsikirja

Tunnen useita eduskunta- ja kuntavaaliehdokkaita ja olen huomannut, että heidän välillään on huomattavia eroja mitä tulee viestintään. Vielä muutamia vuosia sitten olisin äänestänyt nuorta ja akateemisesti koulutettua naista – naisääniä kun haluan antaa. Tutkimukset osoittavat, että hyvännäköiset ihmiset keräävät vaaleissa eniten ääniä. Tätä nimitetään haloefektiksi. Kuten ”Diktaattorin käsikirjassa” todetaan, jos tiedämme, että jollakulla on jokin positiivinen ominaisuus, meidän on helppoa liittää häneen muitakin positiivisia ominaisuuksia. Tästä syystä ihmiset äänestävät usein julkisuudenhenkilöitä. Enää kuitenkaan nätti hymy ja akateeminen kolutus ei riitä minulle. Keskiöön on noussut myös se mitä sanottavaa ehdokkaalla on. Tehokas viestintä on pitkäjänteistä ja jatkuvaa. Mielestäni meillä on paljon ehdokkaita, jotka tekevät säntillisesti viestintää ennen vaaleja, mutta jotka unohtavat viestinnän vaalien mentyä ohi. Tunnen muutaman hyvän ehdokkaan, jotka tekevät viestintää ja ilmiantavat kantojaan säntillisesti ympäri vuoden ja koko vaalikauden ajan. Esimerkiksi Harri Jaskari ja Anna Kontula ovat ehdokkaita, jotka julkaisevat säännöllisesti artikkeleita mediassa ympäri vaalikauden. Huomaan, että myös monilta ehdokkailta puuttuu rohkeutta tulla esille valtamediassa kuten Aamulehdessä. Onko artikkelin julkaiseminen valtamediassa todella niin pelottavaa? Mielestäni hyvä ehdokas erottuu erinomaisella argumentointikyvyllään. Kirjoitustaito on asia, jota ainakin minä vaadin tulevalta ehdokkaaltani ja tietysti myös sitä, että ehdokkaalla on jotain järkevää sanottavaa. Kirjoittamisen kautta ehdokkaat tuovat myös esille näkemyksiään yhteiskunnasta kuten taloudesta, verotuksesta ja työttömyydestä. Kirjoitusten kautta ehdokkaat tuovat siis myös esille ammattitaitoaan ja ymmärrystään yhteiskunnasta. Mielestäni politiikoksi haluavalta tarvitsee olla perusasiat kunnossa – esimerkiksi juuri verotuksen osalta, jotta tietää mistä puhuu. Toki kaikkea ei tarvitse osata ja yleensä ehdokkaat keskittyvätkin niihin asioihin, jotka ovat lähellä heidän omaa osaamistaan. Esimerkiksi opettajat saattavat keskittyä koulutuskeskusteluun ja sairaanhoitajat terveydenhuollosta puhumiseen. Opettajakin kun saattaa päätyä talousvaliokuntaan. Hyvä poliitikko hallitseekin hyvin eri ryhmien tapoja viestiä. Kuitenkin, mielestäni hyvä ehdokas hallitsee hyvin useita yhteiskunnan osa-alueita, eikä pelkästään omaa substanssialuettaan. Olen myös huomannut, että osa ehdokkaista ei juuri koskaan sano kantaansa asioihin, vaan tyytyy vaan mieluummin pyörittelemään asioita. Minulle tärkeää on, että ehdokkaalla on vahvoja ja perusteltuja mielipiteitä, jotka tulevat esille.

Ajattelin seuraavaksi perehtyä erilaisiin viestinnän tehokeinoihin, joita eri puolueet ja ehdokkaat käyttävät omassa mainonnassaan. Hyvää viestintää voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Esimerkiksi huumori voi olla hauska keino, joka jää ihmisten mieliin ja jolla voi erottua. Alla hauska Suomen yrittäjien vaalivideo.

Toisaalta vakava viesti – kuten Pelastusarmeijan kampanja – herättelee potentiaalisia ehdokkaita äänestämään. Viesti kannattaa aina määritellä siltä pohjalta ketä kohderyhmää sillä aikoo tavoitella.

Joskus erilainen tapa lähestyä vaalivideossa saattaa toimia. Alla esimerkki Elina Lepomäen vaalivideosta viime eduskuntavaaleista.

Puhuttava slogan on iso osa viestin vaikuttavuutta. Tässä Keskusta puolueen sloganissa on mielestäni hyvä sanoma: ”Me pidämme ääntä niidenkin puolesta, jotka eivät siihen itse pysty”. Heikkoihin lapsiin viittaaminen koskettaa.

Locus communis on käsite, jota eri puolueet hyödyntävät viestinnässään. Locus communis tarkoittaa sitä, että viestissä halutaan korostaa jotain yleensä mielipiteitä herättävää asiaa, josta puolue tunnetaan. Esimerkiksi Vihreät korostavat usein feminismiä ja rasismin vastaisuutta puheissaan ja Perussuomalaiset keskittyvät maahanmuuton vastaisten viestien levittämiseen. Nämä ovat väittämiä, joista kannattajat eivät voi olla eri mieltä.

”Jos sisäryhmän jäsen tekee jonkin päätöksen, hän tekee sen pitkällisen harkinnan jälkeen ja hyvin perustein. Sen sijaan ulkoryhmän päätökset selitetään ryhmälle annetuilla ominaisuuksilla. Esimerkiksi kokoomuslaiset haluavat laskea veroja, koska he ovat ahneita, eivät siksi, että he ajattelevat sen vaikuttavan piristävästi talouteen. Vastaavasti vasemmistolaiset haluavat nostaa veroja, koska he haluavat, että heitä paapotaan, eivät siksi, että he haluavat rakentaa toimivaa infrastruktuuria”. – Olli-Pekka Vainio, Katleena Kortesuo, Diktaattorin käsikirja

Vastadoktriini on keino, jota hyödynnetään laajastii poliittisessa viestinnässä. Vastadoktriini tarkoittaa sitä, että viestinnässä keskitytään sellaiseen viestintään, jossa mielipiteet ovat vastakkaisia kilpailevaan puoleen verrattuna. Esimerkiksi Amerikan presidentti Bushin hautajaisissa keskityttiin korostamaan hänessä kaikkia sellaisia piirteitä, joissa Trump on vastakkainen ja näin rakennettiin tietoisesti erilaista kuvaa presidentti Bushista Trumpiin verrattuna. Monesti vastadoktriineissa mennään jopa liiallisuuksin, jolloin halutaan tahallisesti luoda vastakkainasettelua eri osapuolien välille. Tällöin saatetaan kertoa ihan höpölöpöjuttuja vailla totuuden perää. Alla Youtubesta löytämäni debatti, jossa kokoomuksen Wille Rydman ja vasemmistoliiton Dan Koivulaakso hyödyntävät vastadoktriinia keskustelussa.

Yksilön arvot määrittävät pitkälti sitä, kuinka heitä tulee lähestyä vaalimainonnassa. Sen takia ehdokkaan tuleekin olla perillä niistä arvoista, joita hän haluaa puolustaa sekä kohderymistä, joita nämä arvot puhuttelevat.

”Konservatiiveille puhuttaessa tulee korostaa sellaisia asioita kuin perinteet, erilaiset pyhät asiat ja paikat, sekä lojaalisuus perheelle, suvulle ja kotimaalle sekä muille instituutioille. Näitä liberaalit eivät kykene tunnustamaan, ja he tyypillisesti näkevätkin nämä asiat puhtaasti negatiivisina”, – Olli-Pekka Vainio, Katleena Kortesuo, Diktaattorin käsikirja

Laitan tähän loppuun hauskan SAK:n vaalimainoksen, joka hyllytettiin vuoden 2007 eduskuntavaaleissa.

Jos teitä kiinnostaa tietää mitä retorisia keinoja ovat yleistys, yksittäistapausten käyttö, savusilli, naturalistinen virhepäätelmä, olkinukke ja monet muut, suosittelen teitä lukemaan kirjan ”Diktaattorin käsikirja”.

Olen aikoinani opiskellut paljonkin yhteiskunnallista viestintää. Kävin yhteiskuntatiede painoitteisen lukion, jossa tutkimme EU-vaikuttamista. Tästä jäi kipinä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja sen tutkimiseen. Tässä artikkelissa kerron yhteiskunnallisen viestinnän ominaispiirteistä.

Mainonnan ulottuvuudet voidaan jakaa seuraavan kuvan alueella neljään osa-alueeseen: markkinointiin, talouteen, yhteiskuntaan sekä viestintään. Yhteiskunnallinen viestintä on siitä mielenkiintoista, että sen tavoitteena ei ole myynnin kasvattaminen tai tulonlisäys, vaan ennemminkin huomion herättäminen ja tietoisuuden lisääminen. Toisaalta esimerkiksi vaalimainoksilla haetaan potentaalisia äänistäjiä ja suurta kannatusta.

Yhteiskunnallista viestintää voi tehdä oikeastaan kuka tahansa. Kohta on taas aika kuntavaalien ja monet ehdokkaat ovatkin jo ryhdistäytyneet viestinnän saralla. Laajamittaisemmin vaikuttajaviestintää tekevät erilaiset järjestöt, yhdistykset ja kansanliikkeet. Teen itse parasta aikaa tutkimusta eräälle sosiaaliselle yhdistykselle heidän viestintänsä tehostamisesta. Yhdistys kamppailee samojen ongelmien parissa kuin moni muukin yhteisö tai yritys. Mikä olisi oikeanalista jäsenistöä puhuttelevaa viestintää ja kuinka tulisi näkyä potentiaalisille asiakkaille.

Onnistunut vaikuttajaviestintä pohjaa tutkimukseen, jonka avulla osataan kohdistaa viestintää oikealle kohderyhmälle oikealla tavalla. Kanavia on monia ja onnistunut vaikuttajaviestintä löytääkin oikeat kanavat viestiä.

Vaikuttajaviestinnässä korostuvat tietyt ominaispiirteet. Ensinnäkin kuvat ovat yleensä todella voimakkaita viestin välittäjiä. Esittelen seuraavaksi muutamia kuvia, jotka ovat puhutelleet itseäni.

Allaoleva Amnesty Internationalin mainos on hyvin puhutteleva. Tämä Ogilvy mainostoimiston kuva käsittelee Syyrian sotaa. Lapsen kuvan yhdstäminen mainokseen on hyvinkin tehokas tapa kasvattaa mainoksen huomiota.

Greenpeace on järjestö, joka julkaisee huomionarvoista mainontaa. Greenpeacen mainokset ovat provosoivia, näkyviä, mieleenpainuvia sekä huomiota herättäviä. Alla neljä kuvaa Greenpeacen mainoksista.

 

Myös Suomesta löytyy mielenkiintoista, eläinten hyvinvointiin liittyvää vaikuttajaviestintää

Hiljattain vietettiin kansainvälistä naistenpäivää, jota kutsutaan myös ”Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päiväksi”. Alla olevassa yhdysvaltalaisten tekemässä manoksessa pyritään tiedottamaan kansainvälisestä naistenpäivästä. Mainos ei ehkä puhuttele kaikkia sen katsojia ja viesti voisi olla selvemmin kytketty naisten päivään, mutta mainos on silti omanlaisensa.

Seuraava mainos pyrkii viestimään naisten oikeuksien puolesta. Naisten oikeudet ovat aina puhutteleva asia. Aika vaikuttava ja mieleenpainuva mainos, eikö?

Seuraavalla kahdella mainoksella sveitsiläinen Helvetas organisaatio pyrkii edistämään kehitysmaiden ihmisten elämänlaatua sekä informoimaan puhtaan veden puolesta.

Alla oleva mainos on klassikko ja yksi suosikkimainoksistani. Mainos kertoo kuika viattomaan ihmiseen voidaan vaikuttaa mainonnan avulla. Erittäin hienoa ja puhuttelevaa vaikuttajaviestintää!

Seuraavat kaksi mainosta pureutuvat terveysmainontaan. Ensimmäisessä mainoksessa pyritään lisäämään tietoisuutta syöpätaudeista ja seuraavassa mainoksessa halutaan nostaa esille Alzheimer-taudin merkittävyyttä. Alzheimerin mainoksella on tosi hieno ja puhutteleva slogan ”Joka päivä herään uuden ihmisen vierestä”.

Myös politiikkaa voidaan hyödyntää osana mainontaa. Seuraava Sexpo South African mainos herätti paljon huomiota, kun se julkaistiin.

Unicef kampanjoi lapsia kohtaan suuntautuvaa väkivaltaa vastaan. Vaikuttava mainos, mutta slogan voisi olla selkeämpikin. Mainoksen saattaa ymmärtää väärin.

Greenpeacen ohella, myös WWF julkaisee varsin vaikuttavaa ja provosoivaa viestintää. Alla olevat mainokset ovat esimerkki tästä.

 

Myös kotimaastamme löytyy vaikuttajaviestintää useiden eri yhteisöjen ja järjestöjen toimesta. Alla FinFamin mainos paremman mielenterveyden puolesta

 

Laitan tähän vielä loppuun tälläkin hetkellä kuvan pelastusarmeijan kampanjasta, jossa taistellaan syrjäytymistä vastaan.

Oletko sinä kiinnostunut kuinka tehdä yhteiskunnallisesti merkittävää vaikuttajaviestintää? Ota yhteyttä, niin mietitään sinulle paras tapa viestiä, niin että viesti varmasti kohtaa kohderyhmän. Tarvittaessa suunnittelen sinulle oikeat viestit ja mainonnan osana kampanjaasi.

T. Jenniina

Tein muutama kuukausi sitten radio-ohjelmaa nuorten arvoista. Tarkoituksenani oli selvittää ovatko nykyajan nuoret liberaaleja vai konservatiiveja. Haastattelun perusteella liberaalius vei ylivoimaisesti voiton, eikä konservatiivisuudelle annettu juurikaan sijaa. Myös allekirjoittanut voi tunnustaa olleensa liberaali nuorena. Nyt vanhemmiten olen alkanut kuitenkin miettiä, että voisiko myös konservatiivisuudella olla jotain sijaa elämässäni tai aatteena yleensä. Tämä on minulle vaikeaa, koska olen hedonisti ja kiinnostuskenttäni yhteiskunnan jäsenenä on varsin kapea. Konservatiivisuus ei välttämättä tarkoita Päivi Räsäsmäistä fundamentaalisuutta tai tiukkaa nutturapäisyyttä, vaan konservatiivisuus voi myös tuoda mukanaan arvoja, joilla on merkitystä yhteiskunnan rakentajana.

Yhteisöllisyydellä on evoluution kannalta suuri merkitys. Jossain vaiheessa kehityshistoriaa ihmiset kyllästyivät olemaan yksinään ja alkoivat muodostaa yhteisöjä. Tämä edellytti kykyä siirtää omia tarpeita syrjään ja halua palvella yhteisöä. Jo antiikin filosofit katsoivat kansalaisella olevan oikeuksia ja velvollisuuksia. Näin hedonistina voin todeta, että ainakin omalla kohdallani oikeuksilla on merkittävä rooli elämässäni. Pieni omatuntoni kuitenkin aina välillä kolkuttaa ja muistuttaa, että en elä täällä yksin, vaan täällä on muitakin. Me olemme yhteisö ja monesti yksilön ongelmat ovat myös yhteisön ongelmia ja yksilön velvollisuudet ovat yhteisön velvollisuuksia.

Platonin valtio perustuu pitkälti työnjakoon. Platonin valtiossa viisaat filosofit pitävät valtaa käsissään, muiden kansalaisten ollessa joko työntekijöitä tai sotilaita. Aristoteles puolestaan yhdistää politiikan ja etiikan. Hänen mukaansa ihminen on luonnostaan yhteisöllinen olento, joka pyrkii elämään yhteisössä ja voi kehittyä ihmisenä ainoastaan yhteisön jäsenenä. 

Myönnän olevani hedonisti. Tämä palvelee hyvinkin markkinatalouden teoriaa nähden ihmisen rationaalisena omaa etuaan maksivoivana ja itseään toteuttavana yksilönä. Kuitenkin, tiedän tämän olevan väärin ja myönnän että yhteiselo vaatii myös yhteisiä velvollisuuksia. Sairas pitää parantaa, vanhukset hoitaa ja lapset ruokkia ja kasvattaa. Luin hiljattain ”Diktaattorin käsikirja” –nimisen teoksen, joka käsitteli liberaalin ja konservatiivisen aatteen eroja mielenkiintoisella tavalla. Konservatiivisuudella on nähty olevan merkittävä rooli ihmisluonteen säätelijänä. Konservatiivisen aatteen mukaan ihmiset ovat luonnostaan täynnä itsekkäitä pyyteitä ja näiden luonteen heikkouksien parantaminen on vaikeaa ellei jopa mahdotonta.  Siksi yhteiskunnan odotetaan antavan selviä sääntöjä ja rooleja siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Auktoriteettien, traditioiden ja instituutioiden rooli korostuu.

Voiko yksilön onnellisuutta korostaa yhteiskunnassa? Onko onnellisuus sinänsä päämäärä? Onko onnellisuutta oikeus vaatia? Hedonisti minäni sanoisi, että kyllä – ainoastaan omalla onnellisuudellani olisi merkitystä. Järkiminäni kuitenkin muistuttaa, että yhteiskunnassa on myös velvollisuuksia – myös semmoisia, jotka eivät aina tunnu kovin kivoilta – mutta, jotka on tehtävä. Tehtävä nimenomaan itse, eikä olettaa, että joku muu tekee. Vapausperiaatteen mukaan kaikille pitää taata mahdollisimman laajat vapaudet niin, etteivät ne rajoita toisten ihmisten samanlaisia vapauksia. Tosin, esimerkiksi yksi Suomen ensimmäisistä taloustieteilijöistä Johan Vilhelm Snellman on ollut sitä mieltä, että  liberalismin puutteena on keskittyminen yksilöön ja hänen hyvinvointiinsa. Snellmannin mukaan kansakunta ja valtio eivät ole olemassa yksilöä varten vaan pikemminkin päinvastoin.

Kun puhutaan onnellisuudesta antiikin Kreikassa, on tapana korostaa erottelua hedonian ja eudaimonian välillä. Karkeasti nämä kaksi onnellisuuskäsitystä voisi erotella toteamalla, että hedonismi koskee alempia, eläimellisiä elämänkokemuksiamme, kun taas eudaimoniassa tarkasteluun otetaan ne kokemisen tavat, jotka erityisesti tekevät meistä ihmisen. Jaottelu on kuitenkin yksinkertaistava ja molempia termejä voi tulkita monin eri tavoin. Joka tapauksessa konservatiivisuuden ei varsinaisesti voisi sanoa olevan muodissa. Yhteiskunnalla on haastavaa, mikäli jokainen meistä allekirjoittaa liberaalit arvot. Tällöin nimittäin osa yhteiskunnan velvollisuuksista jää toteuttamatta.

Rakennetyöttömyys – tuo suomalaisen yhteiskunnan vitsaus – nostaa taas päätään näin taantuman aikana. Väistämättä näin itsekin työtä hakevana ja muita työnhakijoita kuunnellessa olen tullut miettineeksi, että vaivaako yhteiskuntaamme liian jähmeä koulutuspolitiikka, mikä johtaa väistämättä rakennetyöttömyyteen ja sen kasvuun.

Perinteisesti suomalainen talouspoliittinen keskustelu keskittyy vatvomaan työmarkkinoiden joustamattomuutta. Yhtälailla keskusteluun voitaisiin nostaa koulutusjärjestelmämme joustamattomuus, mikä on vielä ekonomistipiireissäkin varsin vähän huomiota saanut tutkimuskohde. Tämä rakenteellinen ongelma pitäisi ottaa päätöksenteossa paljon paremmin huomioon. Mielestäni – sekä monen muunkin mielestä – koulutusjärjestelmänne tarvitsee lisää joustoja, oikopolkuja sekä vaihtoehtoisia tapoja opiskella. Omasta mielestäni eräs suuri ongelma on opintojen kesto. Suomalainen korkeakouluopiskelija opiskelee keskimäärin noin 6-7 vuotta. Keski-Euroopassa on varsin tavallista, että korkeakoulussakin opiskellaan vain kolme vuotta. Maisterin tutkinto suoritetaan usein työn ohessa. Onkin kysyttävä, onko tarkoituksellista, että iso osa akateemisista tutkinnoista vaatii näin monen vuoden opiskelut etenkin tilanteessa, jossa vastavalmistunut ei työllisty omaa koulutustaan vastaavaan työhön?

Kerran automaatioinsinööri – aina automaatioinsinööri. Tässä tiivistetysti yhteiskuntamme kipupiste. On sekä yhteiskunnan, että yksilön resurssien hukkaamista kouluttaa ihmisiä vuosikausia kortistoon. Mielestäni on korkea aika miettiä, miten tähän vaikeaan yhteiskuntaamme vaivaavaan vitsaukseen saataisiin jonkinlainen ratkaisu. Monella puhti on poissa ensimmäisen tutkinnon jälkeen ja väistämättä herääkin kysymys: onko mielekästä lukea vielä toinen tutkinto? Lyhyemmät koulutuspolut mahdollistaisivat myös uudelleenkouluttautumisen tilanteessa, jossa ensimmäinen suoritettu tutkinto ei johda työllistymiseen. Itse kauppatieteistä valmistuneen voisin sanoa, että pelkästään kandidaatintutkinto olisi antanut minulle täysin riittävän osaamisen niihin työtehtäviin, joihin olen hakenut. 

Yksi hyvä esimerkki koulutuksen joustoista on valtiotieteen maisterin tutkinto. Pienellä lisäkoulutuksella valtiotieteen maisteri voi kouluttautua opinto-ohjaajaksi. Samanlaisia oikopolkuja kaivattaisiin myös moniin muihin tutkintoihin. Kerran uskonnon opettaja – aina uskonnonopettaja.  Mielestäni voisi myös miettiä, pystyisikö opettajan koulutusta muokkaamaan esimerkiksi niin, että alkuun opiskeltaisiin kahden vuoden luokanopettajatutkinto ja tähän päälle kolmen vuoden erikoistumistutkinto aineenopettajaksi. Näin henkilö saisi pätevyyden työskennellä niin luokanopettajana kuin aineenopettajanakin. Tälläinen ehdotus saattaa olla härän punainen vaate jollekin, mutta tällainen koulutusmalli olisi omiaan vähentämään myös rakennetyöttömyyttä ja lisäämään joustoja työmarkkinoille. 

Työ opettaa. Mielestäni täyttä vastuuta oppimisesta ei voida laittaa korkeakoulujen niskoille. Pääpaino oppimisessa tulisi olla työssä oppimisessa, joita suoritetut opinnot tukevat. Yksityisellä sektorilla ja yrityksissä tämä tarkoittaisi sitä, että osa koulutusvastuusta siirrettäisiin yrityksille. Näin varmasti osaltaan jo onkin, mutta olen edelleen sitä mieltä, että yritysten painoarvoa kouluttajina voisi edelleen lisätä.

Yhteiskunnan kehittäminen vaatii aktiivisuutta, eikä tumput suorana seisomista. Konkreettisia toimia rakennustyöttömyyden kitkemiseksi on tehtävä. Hallituksen tavoitteena on ollut yli sadan tuhannen uuden työpaikan synnyttäminen. Ongelmana eivät ole pelkästään korporatismi, joustamattomat työmarkkinat tai uusien yritysten puute. Myös koulutuspolitiikka vaatii korjausliikettä.