Rakennetyöttömyys – tuo suomalaisen yhteiskunnan vitsaus – nostaa taas päätään näin taantuman aikana. Väistämättä näin itsekin työtä hakevana ja muita työnhakijoita kuunnellessa olen tullut miettineeksi, että vaivaako yhteiskuntaamme liian jähmeä koulutuspolitiikka, mikä johtaa väistämättä rakennetyöttömyyteen ja sen kasvuun.

Perinteisesti suomalainen talouspoliittinen keskustelu keskittyy vatvomaan työmarkkinoiden joustamattomuutta. Yhtälailla keskusteluun voitaisiin nostaa koulutusjärjestelmämme joustamattomuus, mikä on vielä ekonomistipiireissäkin varsin vähän huomiota saanut tutkimuskohde. Tämä rakenteellinen ongelma pitäisi ottaa päätöksenteossa paljon paremmin huomioon. Mielestäni – sekä monen muunkin mielestä – koulutusjärjestelmänne tarvitsee lisää joustoja, oikopolkuja sekä vaihtoehtoisia tapoja opiskella. Omasta mielestäni eräs suuri ongelma on opintojen kesto. Suomalainen korkeakouluopiskelija opiskelee keskimäärin noin 6-7 vuotta. Keski-Euroopassa on varsin tavallista, että korkeakoulussakin opiskellaan vain kolme vuotta. Maisterin tutkinto suoritetaan usein työn ohessa. Onkin kysyttävä, onko tarkoituksellista, että iso osa akateemisista tutkinnoista vaatii näin monen vuoden opiskelut etenkin tilanteessa, jossa vastavalmistunut ei työllisty omaa koulutustaan vastaavaan työhön?

Kerran automaatioinsinööri – aina automaatioinsinööri. Tässä tiivistetysti yhteiskuntamme kipupiste. On sekä yhteiskunnan, että yksilön resurssien hukkaamista kouluttaa ihmisiä vuosikausia kortistoon. Mielestäni on korkea aika miettiä, miten tähän vaikeaan yhteiskuntaamme vaivaavaan vitsaukseen saataisiin jonkinlainen ratkaisu. Monella puhti on poissa ensimmäisen tutkinnon jälkeen ja väistämättä herääkin kysymys: onko mielekästä lukea vielä toinen tutkinto? Lyhyemmät koulutuspolut mahdollistaisivat myös uudelleenkouluttautumisen tilanteessa, jossa ensimmäinen suoritettu tutkinto ei johda työllistymiseen. Itse kauppatieteistä valmistuneen voisin sanoa, että pelkästään kandidaatintutkinto olisi antanut minulle täysin riittävän osaamisen niihin työtehtäviin, joihin olen hakenut. 

Yksi hyvä esimerkki koulutuksen joustoista on valtiotieteen maisterin tutkinto. Pienellä lisäkoulutuksella valtiotieteen maisteri voi kouluttautua opinto-ohjaajaksi. Samanlaisia oikopolkuja kaivattaisiin myös moniin muihin tutkintoihin. Kerran uskonnon opettaja – aina uskonnonopettaja.  Mielestäni voisi myös miettiä, pystyisikö opettajan koulutusta muokkaamaan esimerkiksi niin, että alkuun opiskeltaisiin kahden vuoden luokanopettajatutkinto ja tähän päälle kolmen vuoden erikoistumistutkinto aineenopettajaksi. Näin henkilö saisi pätevyyden työskennellä niin luokanopettajana kuin aineenopettajanakin. Tälläinen ehdotus saattaa olla härän punainen vaate jollekin, mutta tällainen koulutusmalli olisi omiaan vähentämään myös rakennetyöttömyyttä ja lisäämään joustoja työmarkkinoille. 

Työ opettaa. Mielestäni täyttä vastuuta oppimisesta ei voida laittaa korkeakoulujen niskoille. Pääpaino oppimisessa tulisi olla työssä oppimisessa, joita suoritetut opinnot tukevat. Yksityisellä sektorilla ja yrityksissä tämä tarkoittaisi sitä, että osa koulutusvastuusta siirrettäisiin yrityksille. Näin varmasti osaltaan jo onkin, mutta olen edelleen sitä mieltä, että yritysten painoarvoa kouluttajina voisi edelleen lisätä.

Yhteiskunnan kehittäminen vaatii aktiivisuutta, eikä tumput suorana seisomista. Konkreettisia toimia rakennustyöttömyyden kitkemiseksi on tehtävä. Hallituksen tavoitteena on ollut yli sadan tuhannen uuden työpaikan synnyttäminen. Ongelmana eivät ole pelkästään korporatismi, joustamattomat työmarkkinat tai uusien yritysten puute. Myös koulutuspolitiikka vaatii korjausliikettä.