Sain jokunen aika sitten työtarjouksen yrittäjältä, joka oli kuullut ystävänsä kautta, että haen töitä.  Kävin pitkällisen keskustelun työnlöytymisen vaikeudesta. Vastaavasti yrittäjä kertoi minulle tarinansa vaikeudestaan löytää pätevä työntekijä. Yrittäjällä oli pitkäaikaista kokemusta työntekijöiden palkkaamisesta ja hän kertoi kohdanneensa saman dilemman eri työnhakijoiden välillä: suurimmalle osalle hakijoista riitti, että on työ, josta saa rahaa.  Työntekijät tulivat töihin, tekivät työnsä, nostivat palkkansa ja menivät takaisin kotiin. Yrittäjä kuitenkin halusi potentiaalisilta työnhakijoilta enemmän – intohimoa, draivia ja sitoutumista sekä kykyä kasvuun ja kehittymiseen.

Olen itse törmännyt samaan ilmiöön monesti eri alojen yhteydestä. Työelämässä on paljon ihmisiä, jotka ovat lähteneet opiskelemaan jotain alaa ilman kutsumusta. Useasti töihin on ns. ajauduttu.  Kun näihin ihmisiin sitten törmää työelämässä  heijastuu matala motivaatio monella tavalla myös työhön ja sidosryhmiin. Asiakas, toimittaja, potilas tai muu sidosryhmän henkilö kyllä aistii, kun työntekijä ei ole täysillä mukana työssään.  Tämä saattaa synnyttää kiusaantuneita tilanteita. Heräsin itse kesken kauppatieteen opintojen, että kenties minun olisi pitänytkin opiskella kirjallisuutta. Onnekseni olen kuitenkin löytänyt valonväläyksiä myös näistä kauppatieteen opinnoista. Yhdysvaltalaisen Gallup-organisaation vuonna 2014 tekemässä tutkimuksessa todettiin, että vain joka kolmas työtä tekevistä ihmisistä on innostunut ja kokee työnsä mielenkiintoiseksi. Mahdollisuus kehittyä työssä sekä kokemus työn merkityksellisyydestä toimivat motivaattoreina monelle.

Ihminen tulee onnelliseksi, kun saa työskennellä niiden asioiden parissa, johon hänellä on intohimoa. Työmotivaatio kasvaa, kun ihminen saa työskennellä omien vahvuuksiensa parissa. Olisi hyvä, että kukin tunnistaisi oman vahvuutensa ja lähtisi kehittämään osaamistaan omien luontaisten vahvuuksiensa kautta. On myös tutkittu, että ihminen on onnellinen työssään, kun saa käyttää luovuuttaan. Ihminen voi hyödyntää luovuutta ammatista riippumatta. Itselläni tällainen intohimonkohde on viestintä sekä markkinointi ja toisaalta olen myös kiinnostunut logistiikasta ja tuotantotaloudesta. Toivonkin luovani jostain näistä itselleni pitkäkestoisen uran. Minulle kesti kuitenin useita vuosia hahmottaa millaisten tehtävien parissa haluan työskennellä ja oman polun löytäminen on ollut vaikeaa. Tulevissa päätöksissäni toivon, että raha ei ole se merkittävä tekijä, jonka takia teen töitä. Motivaattorina toimii se, että saan työskennellä sellaisten asioiden parissa, johon suhtaudun intohimolla ja suurella motivaatiolla, josta haluan oppia lisää ja jossa pääsen kehittämään osaamistani haluamistani asioista. Kuten yksi suosikki lauseistani kuuluu: ”To live is the rarest thing in the world. Most people just exist”. Tee siis työtä, jossa koet eläväsi. Näin luot elämällesi tarkoituksen.

Kuulun siihen ryhmään, jolle henkinen korvaus työstä on tärkeämpää kuin rahallinen korvaus. Toisen ryhmän muodostavat ihmiset, joille on tärkeätä sellaiset seikat kuin raha, maine ja palkkiot. Näkisin, että poliitikot kuuluvat pitkälti tähän ryhmään. Intohimo johtaa innovointiin. On tutkittu, että työntekijät, jotka saavat käyttää osan työajastaan omien vahvuuksiensa parissa työskentelyyn, ovat innovatiivisempia ja tekevät näin uusia keksintöjä. Motivaatiolla on erittäin suuri merkitys sille, mitä opitaan, miten kehitytään, luodaan uusia innovaatioita ja miten tehdään tulosta.

Motivaation lisäämisessä tärkeätä on riittävä työntekijän vapaus. Olen itse huomannut aikaisemmissa töissänikin, että monesti työpäivät ovat niin hektisiä, ettei ajattelulle ja oman toiminnan kehittämiselle jää aikaa. Tämä on myös motivaation suuri tappaja. Hyvä yritys antaakin työntekijöille hetkiä oman toimintansa kehittämiseen. Kesätyöaikoinani tuurasin taloushommissa eri työntekijöitä. Se mikä työssä oli haastavaa, oli se, että minun piti yhden kesän aikana oppia neljän eri työntekijän tavat tehdä töitä – ja kaikilla todellakin oli oma tapansa toimia. Olikin haastavaa löytää oma tapa tehdä töitä, joka hyödynsi parhaimmat tavat neljän työntekijän tiimistä. Selvisin kuitenkin tästä koettelemuksesta, mutta todellakin opin, että meitä ihmisiä on erilaisia ja on useita hyviä tapoja tehdä töitä. Tärkeintä on löytää itselle paras tapa suoriutua tehtävistä.

Tässä loppuun kaksi mielenkiintoista TED:in luentoa motivaatiosta.

Olen taloustieteilijä ja nuoruuden uhri. Vajaa kymmenen vuotta sitten valmistuin lukiosta ja tämän jälkeen suuntasin kovin odotuksin kauppakorkeakouluun opiskelemaan. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin istun tässä tietokoneen ääressä ja mietin mitä tulikaan tehtyä. Jos kauppakorkeakoulussa ei jäänyt muuta käteen, niin ainakin rajoittuneen rationaalisuden käsite. Rajoittunut rationaalisuus on yksi taloustieteen pääkäsitteistä, jonka luojana pidetään Herbert Simonia. Kuten määritelmä kuuluu ”rajoittunut rationaalisuus tarkoittaa sitä, että ihmisen rationaalista eli optimaalista valintaa päätöksentekotilanteissa rajoittavat saatavilla olevan informaation rajallisuus, päätöksentekijän rajalliset kognitiiviset kyvyt sekä päätöksentekoon käytettävissä oleva rajoitettu aika. Vaikka kaikki päätöksentekoon tarvittava informaatio olisi saatavilla, ei päätöksentekijällä välttämättä ole kapasiteettia prosessoida informaatiota optimaalisen valinnan löytämiseksi.

Kohtaamme jatkuvasti elämässämme tilanteita, joissa joudumme tekemään päätöksiä vajavaisen tietomme pohjalta. Stressiähän siitä aiheutuu, halusi tai ei. Kuitenkin, rajoittunut rationaalisuus ohjaa yhteiskuntaa myös syvemmällä tasolla. Erityisesti nuoret ihmiset ovat rajoittuneen rationaalisuuden uhreja. Opiskelemaan lähteminen on yksi elämän suurista päätöksistä, jota tulee miettiä huolella, mutta jota harva osaa miettiä. Vanhempia tulisi kuunnella – mutta mitä tehdä tilanteessa, jossa vanhempienkin tietämys on vajaata. Valitettavasti joudun tässä toteamaan – oli yliopistojen työnkuva ja tarkoitus mikä tahansa – nuorten naiiviutta ja elämänkokemuksen puutetta on myös helppo käyttää hyödyksi. Omassa tuttavapiirissäni on tällä hetkellä liikaa vaikeasti työllistyviä ihmisiä – ihan siitäkin syystä, että nuoret ovat tehneet väärän valinnan.

Ihmisillä on erilaisia motiiveja lähteä opiskelemaan. Toinen opiskelee elämää varten; toinen ammattia varten. Tästä huolimatta, mielestäni koulutuksen perusteena pitäisi olla työllistyminen. Uskon vahvasti siihen, että jokaisella ihmisellä on vahva halu olla osa yhteiskuntaa. Jokainen meistä haluaa kantaa kortensa yhteiseen kekoon. Meillä jokaisella tulisi olla oikeus työhön ja toisaalta myös itsensä toteuttamiseen. Rajoittunut rationaalisuus ja tieto omista mahdollisuuksista on usein esteenä sille, että elämä kulkisi niin kuin oma tarpeet määrittävät.

Kenellä on vastuu, jos nuori joutuu kortistoon? Joku sanoisi, että nuorella itsellään. Osa sanoo, että koulutuksen ei kuuluisikaan olla tae työstä. Kuulun itse siihen joukkoon, joka on opiskellut työtä varten, eikä elämää varten. Tosin, joskus mietin, että olenko hukannut vuosia elämästäni opiskelemalla vain näennäisesti kiinnostavia asioita, jotka eivät ole johtaneet mihinkään. Jos opiskelun ei ole tarkoituskaan johtaa yhtään mihinkään, niin olisiko ollut kannattavampaa sitten opiskella elämää varten eikä työtä varten.

Kirjoittanut: Jenniina Enlund

Editoinut: Eetu Simpanen, Taru Kankaala

Julkaistu lehdessä Kyliste 2008

Istuimme pöytään seuranamme pojat, jotka aloittivat opiskelunsa koulussamme 60-luvulla. Tarkoituksenamme oli selvittää, millainen oli meininki kauppakorkeassa noina aikoina. Pojat ovat kasvaneet vuosien saatossa miehiksi, mutta muistot eivät ole haalenneet.

Kansantaloustieteen emeritusprofessori Paavo Okko, korkeakoulun rehtori Tapio Reponen ja yrittäjyyden professori Antti Paasio olivat opiskelijoita kauppakorkeassa lähes neljä vuosikymmentä sitten. Paavo Okko saapui Lappeenrannasta Turkuun kaupungissa opiskelevan veljensä perässä. Hän sai kipinän opiskeluun armeijakaveriltaan, joka oli aina kehunut menevänsä kauppakorkeaan. Okko aloitti opintonsa silloin 15 vuotta vanhassa kauppakorkeassa vuonna 1965. Pari vuotta myöhemmin saman rakennuksen ovista asteli sisään Vammalasta kotoisin oleva nuori poika nimeltä Tapio Reponen. Reposta oli kiinnostanut vahvasti myös Jyväskylän liikuntatieteellinen, mutta hän ei koskaan mennyt edes pääsykokeisiin, koska ajatteli kauppakorkeaan olevan varmemmat madollisuudet päästä. Turkulainen Antti Paasio puolestaan aloitti opintonsa yliopiston puolella vuonna 1967. ”Laskeskeli, että sotaväestä pääsee helpommin lomille, jos on tenttejä ja niinhän se olikin.” Sinne hän ei kuitenkaan koskaan ollut suunnitellut jäävänsä, vaan mielessä pyöri silloisen kaveriporukan yhteinen suunnitelma hakea opiskelemaan tien toiselle puolelle. Seuraavana syksynä hän aloittikin ekonomin opinnot, tosin lopulta ainoana ystävyksistä.

1960-luvun loppupuolella kauppakorkeaan tultiin sisään todistuksella, pääsykokeita ei silloinen järjestelmä tuntenut. Koulun erikoispiirteenä oli ottaa sisään opiskelijoita myös merkonomipohjalta. Ekonomikurssin sisäänottomäärä oli kiintiöity. Ekonomikurssin sisäänottomäärä oli kiintiöity: vuosittain 100 miestä ja 20 naista. Ekonomin tutkinto oli kolmivuotinen ja avasi mahdollisuudet melko varmoihin työpaikkoihin. Kauppakorkeasta valmistui myös kirjeenvaihtajia, joiden tutkintoon kuului ekonomeja vähemmän talousaineita ja enemmän kieliä. Koulurakennus oli aluksi varsin vaatimaton, sillä nykyistä Rehtorinpellonkadun puoleista siipeä ei ollut. ”Rehtorinpelto” oli sen sijaan rakennuksen vieressä iso, avara ja tyhjä tila, jossa ei kasvanut edes istutuksia.

Koulun oppiaineet jakautuivat liiketaloustiede ykköseen, joka sisälsi laskentatoimen, ja kakkoseen, johon kuuluivat markkinointi sekä johtaminen ja organisointi. Sekä Reponen että Paasio valitsivat pääaineekseen liiketaloustiede ykkösen. Myös Okkoa kiinnosti laskentatoimi, mutta kansantaloustieteen laitokselta avautuva assistentin paikka kuitenkin kallisti vaakakupin toiseen suuntaan. Kaikki kolme mieltävät itsensä tunnollisiksi opiskelijoiksi. ”Kyllä minä olen ihan vakavasti opiskelun ottanut. Ei tullut kysymykseen yrittää päästä tenteistä läpi tärppejä lukemalla, vaan asiat opiskeltiin oikeasti”, Reponen muistelee. ” Ei aivan hulttioita oltu kukaan”, Paasio lisää pilke silmäkulmassaan.

Turun kauppakorkeakoulu aloitti vuonna 1974 tutkinnonuudistuksen ja otti sen myötä käyttöön nelivuotisen kanditutkinnon. Tällä muutoksella silloinen perustutkinto muuttui ylemmäksi korkeakoulututkinnoksi ja siten kauppakorkeakoulu saavutti aidosti yliopistotasoisen perustutkinnon. Pysyvä tutkintorakenne olikin hakusessa pidemmän aikaa – uuden tutkinnon käynnistysvaiheessa monien kurssien tutkintovaatimukset selvenivät vasta hieman ennen opetuksen alkua ja nimeke, jolla valmistuneita kutsuttaisiin vaihteli uudistusten mukaan. Tutkintouudistusten ja nimikkeiden vaihtelut olivat kirjavia ja Turusta onkin valmistunut vuosin saatossa ylempiä ja alempia kandeja, ylempiä ja alempia ekonomeja sekä ylempiä maistereita. ”Mutta minä olen aina sanonut, että kun on Turun kauppakorkeakoulusta valmistunut, se on hyvä nimikkeestä riippumatta”, Reponen hymähtää.

Siihen aikaan opiskelu korkeakoulussamme ei ollut nykyisen kaltaista. Esimerkiksi tenttien uusiminen oli vaikeampaa, sillä viimeinen tenttitulos jäi voimaan, vaikka se olisi ollut hylätty. ”Tenttien uusiminen oli mahdollista, mutta yleinen ajattelutapa oli sellainen, että ei mennä turhaan uusimaan. Siksi oli joitakin vuosia voimassa sääntö, että uusin tenttitulos oli aina voimassa, vaikka se oli huonompi kuin aiempi”, Reponen kertoo.  Luentomuistiinpanojen monistamiseen ei ollut käytettävissä ylen määrin kopiokoneiden palveluja, vaan yleisempi tapa oli tehdä muistiinpanoja kalkkeripaperille. Yksi kopiokonekin koulussa silti 60-luvulla oli, ja Tapio Reposella oli tärkeä vastuutehtävä tämän modernin Xeroxin hoitajana. Ennen vanhaan yliopistoissa lukujärjestys ilmestyi taululle, josta sai etsiä omat kurssinsa, kun kaikki nykyään on netissä ja asia voi parhaimmassa tapauksessa hoitua jopa kännykällä. Myös toisin kuin nykyään aikaisemmin kurssit eivät menneet ikinä päällekkäin. Opiskeltavia aineita oli ehkä vähemmän, mutta tunteja niistä sitäkin enemmän. Laskentatoimea ja kieliä lukenut Paasio kertoo viikkotuntien nousseen ajoittain lähemmäs 50:tä tuntia, minkä päälle oli hoidettava vielä kotitehtävät ja tentit.

Kuri kauppakorkeassa oli erilainen kuin yliopistolla, ja myös opiskelutahti oli tiiviimpi. Varsinaisen kurin tai pelon ilmapiiriä ei kuitenkaan opiskelijoiden keskuudessa ollut. Opiskelu oli kurssimuotoista ja vuosikurssit etenivät kiinteänä ryhmänä samaan tahtiin, jolloin syntyi helposti vuosikurssin sisälle oma tiivis henki. Ekonomin opinnoissa oli myös kilpailuhenkisyyttä, mikä motivoi tiukkoihin valmistumisaikoihin. Opintonsa keskeyttäneitä oli vähän – korkeintaan pari vuosikurssista – ja ekonomiksi valmistuttiin normaalisti 23-24 vuotiaana. Yleisesti kauppakorkeakoulu miellettiin sen ulkopuolisissa piireissä koulumaiseksi, ja tätä piirrettä vieroksuttiin ja hieman jopa halveksittiin.

”Talon ja ylioppilaskunnan henki oli sellainen, että töitä tehtiin”, Okko muistelee. Lukukausien aikaan töitä tosin tehtiin lähinnä opiskeluja ja ylioppilaskunnan eteen, sillä palkkatyössä käynti oli noihin aikoihin hyvin epätavallista. Eivät kaikki kuitenkaan tuolloinkaan hikoilleet koulun takia, mistä todistivat esimerkiksi Montussa majailleet ”korttisakit”.

Opiskelijoiden asuminen oli ennen Yo-kylän rakentamista myös oma seikkailunsa. Kämppiä löytyi, mutta ne eivät olleet häävejä. Alivuokralaisasuminen oli tavallisin asumismuoto. Rahassa oli monella tiukka, sillä opintolainoja ei niin vaan herunut, vaan valtion takaus oli kiven takana. Eläminen oli monella hyvin vaatimatonta, jos kotoa ei tullut penniäkään.

Ylioppilaskunta

Kolmikon tullessa taloon 60-luvulla, ylioppilaskunnalla ei ollut edustajistoa, vaan yksittäisistä henkilöistä vaaleilla koottu hallitus. Ensimmäinen edustajisto aloitti toimintansa vuonna -71. Paavo Okko sai kunnian olla ensimmäinen edustajiston puheenjohtaja ja Paasio jatkoi hänen työtään seuraavat 6 vuotta. Politiikka tuli korkeakoulun kuvioihin samoihin aikoihin. Ensimmäisessä edustajistossa oli selvät poliittiset ryhmä. Ryhmien väliset mielipiteet eivät kuitenkaan koskaan kärjistyneet samalla tavoin kuin vaikkapa Turun yliopiston ylioppilaskunnassa.

Ylioppilaskunnan asema korkeakoulun hierarkkisessa järjestelmässä oli vahva, ja sen mielipiteitä kuunneltiin paljon korkeakoulun hallinnossa. Opettajaneuvostossa oli jo siihen aikaan opiskelijaedustus. Ylioppilaskunnan toiminta oli muutenkin jo näkyvä osa opiskelijoiden arkea. Silloisia toimijaryhmiä olivat valokuvauskerho omine pimiöineen, Wiiniklubi sekä nykyistä KY-Sportia vastaava kerho, jonka riveissä Tapio Reponenkin usein pelaili. Ylioppilaskunnan oma Tuki Ry osallistui ruokalan toimintaan, hinnoitteli ruuat ja tarkisti tarvittiinko uusi kippipannu vai ei. Toimintaa helpottavaa omaa toimitaloa ylioppilaskunnalla ei silloin kuitenkaan vielä ollut, ja toiminta olikin ajoittain ”nurkissa pyörimistä korkeakoulun hyväntahoisuuden varassa” Paasio kuvailee. Se ei kuitenkaan aktiivisten toimijoiden tahtia haitannut, vaan tapahtumia pyrittiin järjestämään niillä puitteilla, mitä käytettävissä oli.

Wuosijuhlat olivat vahva perinne -tosin joinain vuosina niitä vietettiin Montussa tai koulun omassa juhlasalissa, ja jonain vuonna jäivät kokonaan pitämättäkin. Juhlasali oli 60-luvulla ylioppilaskunnan järjestämien lauantaitanssien käytössä. Tytöt odottivat yhdellä seinustalla, kun pojat kiertelivät tarkkailemassa ketä kukkamekkoista tahtoisi pyytää tanssimaan.

Ylioppilaskunta pyrki usein järjestämään erilaisia tempauksia, joilla saattoi olla vakavampi teema, tai vain tarkoituksena saada näkyvyyttä kaupungissa. Haastateltavien mieleen muistuvat muun muassa kädenpuristuksen maailmanennätyskisat, kirjanpitokilpailu, jossa mitattiin kirjaa kannattelevien käsilihaksia, ja koulun takapihalla järjestetyt Kylumpialaiset, joissa lajeina olivat muun muassa veivin heitto, Sima 1000-autoon, eli tuttavallisemmin sikapommiin, ahtautuminen, keittämättömän kananmunan heitto ja karjahtelu. Karjahtelu suoritettiin avoimilla 10 metrin radalla perinteiseen stereotyyppisen kauppislaisen tapaan – kilpailijat huusivat keuhkojen täydeltä ”Rahaa!” kohti desielimittaria. Korkeakoulun nuori henkilökunta ja  ylioppilaskunnan hallitus pelasivat myös vuosittain perinteisen lentopallo-ottelun eivätkä silloin henkilökunnan joukkueessa pelanneet miehet ainakaan muista ikinä hävinneensä ylioppilaskunnalle ainuttakaan peliä.

Monenlaisia muitakin yksittäisiä muistoja pulpahtelee pintaan haastattelun lomassa. ”Kaljailloissa meni rikki vessanpyttyjä ja Grundströmin Maija oli vähän vihainen”, Paasi tunnustaa. Maija toimi korkeissa johtotehtävissä korkeakoulun puolella ja piti tiukkaa järjestystä. Joskus iltamien jälkeen piti päästä saunaan ja oli herätettävä koulun alakerran käytävällä asuva talkkari sitä lämmittämään. Kolmikko muistaa myös legendaarisia tarinoita muista opiskelijoista, kuten sen kuinka Karhumäen Pekka juoksi rattijuopon kiinni. Autoja ei ollut montaakaan, takapihalla neljä viisi yhteensä. Myös polkupyörät olivat harvinaisia. ”Saimme vuokraemännältä pyörät ja käytimme niitä kämppäkaverin kanssa; meidän lisäksi vain siivoojat tulivat pyörällä töihin, mutta eivät muut opiskelijat”, Okko kertoo

 Valmistumisen jälkeen

 Vaikka opiskeluaika korkeakulussa olikin miellyttävää, kolmikon tulevaisuuden suunnitelmat eivät olleet erityisen selviä. Varsinaisesti kukaan ei ollut suunnitellut jäävänsä kauppakorkeaan.

Antti Paasio kertoo ”Täällä oli sakki, joka alkoi miettiä pidemmälle meneviä opintoja. Usein kokoonnuttiin niin kutusutulla pumppuhuoneella, joka oli nykyisen kielistudiokäytävän päässä oleva kulmahuone. Siellä ruvettiin miettimään väitöskirjan tekoa. Alettiin yhdessä hommiin ja siinäkin muodostui tiimi ´pumppuhuoneen porukka´. Sen porukan ansiosta täällä ylipäätään alettiin väitöskirjoja yleisemmin tehdä.

Opintojen jälkeen Paasiota ohjasivat perhe ja taloudelliset realiteetit. Hän jatkoi töihin silloiseen Postipankkiin, mutta jo vuoden jälkeen hän kuitenkin alkoi jo haikailla takaisin, ja haku vasta vapautuneeseen laskentatoimen assistentin virkaan tuli kuin tilauksesta. ”Päivä ja kurssi kerrallaan, kun tarjoutui jotain hommia, se ohjasi aika paljon”, Reponen kertoon. Hän itse jäi kauppakorkeaan, kun talousmatikan professori Pentti Malaska soitti ja kertoi, että töitä olisi tarjolla. ”Ura on mennyt niin, että aina on ollut tarjolla jotain sellaista, jossa on voinut jatkaa, ja sitä mukaan on edetty kun on ollut mahdollisuuksia. On yhden puhelinsoiton takana, että olen täällä, ihan yhtä hyvin voisin olla jossain yrityksessä.” Koulu laajeni nopeaan tahtiin ja uusia työmahdollisuuksia avautui. Kun pätevyys nousi, noustiin seuraavalle portaalle. Paavo Okko teki pidemmän lenkin maailmalla ja sijoittui töihin muihin yliopistoihin, mutta palasi vuosikymmenen vuoden jälkeen takaisin kasvattikouluunsa. Turun kappakorkea on pitkään ollut ja tulee aina olemaan vahva osa kolmikon elämää. Eikä valinta ole ole kaduttanut. ”Hauskaa täällä on aina ollut”, Paasio tiivistää.

Kirjoittanut: Jenniina Enlund

Editoinut: Eetu Simpanen

Julkaistu lehdessä Kyliste 2008

”Pantaa kiristää. Hommat alkavat luisua käsistä. Ongelmia toistensa perään, aurinkoakaan ei ole näkynyt taivaalla päivä kausiin. On vaikeaa puhua ystäville tai saada heiltä vaadittavaa apua. Opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat jo monelle tuttu ilmiö. Mikä avuksi ennen kuin kuppi menee totaalisesti nurin?”

”Iiik, mä kuolen stressiin! Koulua on 30 tuntia viikossa ja kielten läksyt ja YLY vievät kaiken vapaa-ajan. Öisin olisi suotavaa nukkua, mutta tenttiin on pari tuhatta sivua luettavaa. Töihinkin pitäisi mennä, kun lainaa ei uskalla ottaa ja valmistuakin olisi parasta alle viidessä vuodessa, ettei epäillä laiskaksi. Tenteistä kun ei vaan pisteitä irtoa ja kohta Kela vie kaikki tuetkin. Mä en selviä tästä!”

”Tutultahan tämä kuulostaa, ei kai tämä ole vain omasta elämästä”, kysyy psykiatrian erikoissairaanhoitaja Ulla-Maija Eriksson hiukan huolestuneella äänellä, kun esitämme häntä varten laaditun esimerkkitapauksen, jossa tiivistyvät opiskelijaelämän huolet silloin, kun niitä on liikaa. Erikssonilla on takanaan reilu kahdenkymmenen vuoden kokemus mielenterveystyöstä. Tällä hetkellä hän toimi Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön Turun yksikössä auttavana äänenä puhelimessa, kun opiskelijat haluavat ottaa yhteyttä varatakseen ajan psykologin vastaanotolle. ”Jos tuo vaan jatkuu ja jatkuu, niin kyllähän se voi pidemmällä tähtäimellä johtaa masennukseen”, Eriksson toteaa. Tunnollisuus ja siitä seuraava stressioireen paljastuvat ihan tavalliseksi ongelmaksi kyltereiden keskuudessa. Kun kouluunkaan ei ole aivan helppoa päästä, sinne hakeutuvat pääsääntöisesti uutterat ihmiset.

Pari kutsuvaa lepotuolia saavat toimittajat istahtamaan alas. On aika jutella nuorten mielenterveydestä. Pino nenäliinoja pöydällä pelastaa, jos herkkä hetki koittaa. Useat potilaat saavat kuulemma hyvin kasattua itsensä vastaanotolle tultaessa, mutta siinä vaiheessa kun he alkavat kertoa asiaansa, tunteet nousevat usein pintaan ja ulkokuori pettää. Kynnys hakeutua vastaanotolle on loppujenlopuksi matala ja vain jotkut harkitsevat pitkään. Näin onkin hyvä, sillä kauan useita vuosia kestänyt masennus on aina tuoretta vaikeampi hoitaa. Hoitoon hakeutuminen onkin siksi tehty helpoksi: toisin kuin kunnallisiin mielenterveyspalveluihin hakeuduttaessa, YTHS:lle ei tarvita erityistä lähetettä lääkäriltä, vaan pelkkä ajanvaraus riittää. Joskus aikaa saattaa tosin joutua odottamaan, mutta kun systeemiin pääsee sisälle, niin apu taataan myös pidempään sitä tarvitseville. Monille kuitenkin riittää jo muutama käynti.

”Tunnollisuus ja siitä seuraavat stressioireet paljastuvat ihan tavalliseksi ongelmaksi kyltereiden keskuudessa”

Millainen on sitten vastaanotolle hakeutuvan nuoren tila? Ensinnäkin, kaikki vastaanotolle tulevat eivät ole masentuneita. Myös pienempien ongelmien kanssa voi käydä keskustelemassa. 30% kärsii kuitenkin masennuksesta ja vastaava prosenttimäärä ahdistuksesta. Myös yksinäisyys, stressi, jännitys ja opiskeluun liittyvät ongelmat ovat tyypillisiä syitä. Vuonna 2007 YTHS:n Turun Kirkkotien toimipisteen mielenterveyspalveluita käytti 1500 eri henkilöä, mikä vastaa noin kahdeksaa prosenttia kaikista Turun seudun opiskelijoista. Luku on hieman maan keskiarvoa suurempi. Erikssonin mukaan tämä johtuu siitä, että heidän mielenterveyspalvelut on löydetty ja niihin osataan hakeutua.

Opiskelijan elämässä on selvästi nähtävissä kaksi taitekohtaa, jotka saattavat laukaista masennuksen. Ensimmäinen sijoittuu opiskelijoiden alkuvaiheeseen, hetkeen, jolloin usein muutetaan pois kotoa uudelle paikkakunnalle. Ystävien saaminen ei aina ole välttämättä helppoa, suhde tyttö- tai poikaystävään saattaa katketa ja uuteen itsenäiseen opiskeluun ja asumiseen toteuttaminen vaatii ponnisteluja. Toinen taitekohta tulee vastaan opintojen loppupuolella gradua kirjoittaessa. Tulevaisuus ja työnäkymät huolestuttavat silloin vastaanotolle hakeutuvia henkilöitä.

Selviä piikkejä palvelun kysynnässä on nähtävissä erityisesti ennen joulua sekä maalis-huhtikuussa. Nyt monella ovat asiat vielä hyvin kesän jälkeen, kun virtaa riittää ja odotukset uutta lukuvuotta – ehkä entistä parempaa – kohtaan ovat korkealla. Viimeistään marraskuussa puhelimet alkavat kuitenkin soida. Valo vähenee ja kaamos yllättää mielen. Joulun alla myös Kela saattaa kysellä edellisvuoden opintotuista ja puuttuvista pisteistä. Sama ilmiö toistuu keväällä. ”Ihmiset alkavat laskea opintopisteitään ja tajuavat, että eiväthän ne riitä oikeastaan yhtään mihinkään – kriisihän siitä seuraa.” Syyttävää sormea ei silti kannata aina osoittaa työssäkäyvään opiskelijaan. Masennus on nimittäin myös valmistumista merkittävästi hidastava seikka. Usein tämä kuitenkin unohdetaan tutkimuksia laadittaessa.

Uhkaava kriisi pistää toimittajan pohtimaan masennuksen diagnosointia. Ei vielä ole riittävää kertoa olevansa masentunut, vaan sairauden kartoitus vaatii syvällisempää analyysiä esimerkiksi kysymysten avulla. ”Masennus pystytään diagnosoimaan yleensä varsin nopeasti, mutta jos kysymyksessä on monimutkaisempi ongelma, esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö, tutkimuskertoja vaaditaan useampia”, Eriksson täsmentää.

Lääkitys herättää myös paljon kysymyksiä, koska käytäntö niiden myöntämisen suhteen vaikutta ensisilmäykseltä vaihtelevalta. Lääkkeen määräämiseen vaaditaan aina lääkäri. Reseptin voi saada sekä yleislääkäriltä että psykiatrilta jo ensimmäisen käynnin yhteydessä. Yleislääkärit hoitavatkin nykyään paljon mielenterveysasiakkaita. Heidän vastaanotollaan käyvien määrä on satakertaistunut 2000-luvun alusta, mikä kertoo siitä, että avun saajien määrä on kasvanut. Hämmästyttävintä on se, että lääkityksen saaminen on niinkin helppoa. Psykiatrilla ei tarvitse välttämättä käydä lainkaan. Joillekin opiskelijoille psykiatrille tai psykologille meno voi tuntua hankalalta ja he haluavat kokeilla josko lääkehoito auttaisi ensin. Yleislääkäri ja psykiatri ovat kuitenkin kaksi eri asiaa: toinen hoitaa ruumista ja toinen mieltä. ”Meillä on onneksi todella fiksut yleislääkärit, joilla on hyvä tuntuma nuoriin, ja jotka kyllä ohjaavat tarvittaessa psykiatrin juttusille.” Pelkkä lääkitys ei ole kuitenkaan Erikssonin mukaan hyvä ratkaisu. On suositeltavaa käydä myös psykologin tai psykiatrin vastaanotolla. Pelkkä oireiden hoito ei riitä, vaan olisi hyvä tarttua myös itse ongelmaan. Toisaalta lääkehoitoa ei aina edes tarvita ja päätöksen lääkkeen ottamisesta tai ottamatta jättämisestä tekee aina lopulta potilas itse. Jos potilaan hoidossa kuitenkin tarvitaan psykoterapiaa tai yli kahden kuukauden sairaslomaa, hänet ohjataan psykiatrin juttusille.

Laman lapset

90-luvun alussa mielenterveyspalveluita karsittiin laman seurauksena ja hoitoon hakeutumista vaikeutettiin monin tavoin. Tällöin syntyneet lapset ovat nyt 18-vuotiaita. ”Kyllähän sitä nyt puhutaan, että hoidamme laman lapsia.” Vanhempien päihdeongelmat ja työttömyys ovat jättäneet jälkensä myös lapsiin. 2000-luvun alusta nuorisopsykiatriaan on alettu osoittaa yhä lisää varoja, joten parannusta on nähtävissä.

Viimeaikoina mediassa on puhuttu masennuksesta yhteiskunnallisena ilmiönä, ei niinkään sairautena. Eriksson kuitenkin kiistää tämän: ”Ei kyseessä ole mikään muoti-ilmiö. Kyllä masennus on ihan diagnosoitavissa oleva sairaus, johon voi pahimmillaan jopa kuolla.” Ehkä kysymys onkin siitä, että ihmiset ovat alkaneet enemmän tulla julkisuuteen puhumaan masennuksestaan. Näin myös muut alkavat tarkkailla, löytävätkö itsestään samoja piirteitä ja hoitoon hakeutumisen kynnys laskee. Voidaankin ehkä siis sanoa, että sairaudesta puhuminen on trendikästä, ei sairastaminen itsestään. On kuitenkin hyvä muistaa, että yleiset ahdinkotilat elämässä ja masennus sairautena ovat kaksi eri asiaa. Tosin jo pettymyksiä tulee monta perätysten, seurauksena voi olla masennus. Joskus ahdinkotilat vähenevät itsestään, mutta niiden jatkuessa olisi syytä hakeutua psykologin vastaanotolle. Aina syy masennukseen ei ole itse selvitettävissä. ”Erityisesti silloin, kun on kysymys pidemmästä ajasta. Jos on ollut vaikka lapsuutensa heitteillä, eikä ole ollut sellaisia asioita, mitä lapsi tarvitsee -hoivaa, huoltoa, ihmissuhteita – niin eihän näitä yhtäkkiä mikään korjaa.

Olisi myös hyvä ymmärtää hakeutua hoitoon ajoissa. Tällöin toipuminenkin sujuu nopeammin.”Siitähän se masennus onkin pirullinen tauti, että se tulee ihmiselle pikkuhiljaa ja ihminen alkaa helposti ajatella, että olenhan mä aina ollut tällainen. Masennuksesta tulee ikään kuin normaali tila. Kun asiaa sitten lähdetään selvittämään, niin huomataan, että tilanne onkin päinvastoin.” Sairauden hoidossa on tärkeää muistaa sanoa nuorelle, että ikävät tuntemukset eivät ole osa häntä, vaan ne kuuluvat sairauteen.

Onneksi masennuksesta voi myös parantua. Monet parantuneet ovat kuvanneet sitä, että sairauden kanssa eläminen on ikään kuin sellaista pitkässä, pimeässä tunnelissa olemista, joka vain jatkuu ja jossa valoa ei näy missään. Pidemmän ajan kuluessa valonpilkahduksia alkaa kuitenkin pikkuhiljaa näkyä ja lopulta tunneli on hävinnyt.

"Vanhempien päihdeongelmat ja työttömyys ovat jättäneet jälkensä myös lapsiin"

Kaamosmasennukseen Erikssonilla on myös antaa vinkkejä. YTHS:n tiloissa on esimerkiksi tehokas kirkasvalolamppu, jota pääsee käyttämään soittamalla ja varaamalla ajan. Potilaita saadun palautteen mukaan lampusta on ollut apua. Piristävän kirkasvalolampun voi myös hankkia kotiin, mutta silloin kannattaa tarkistaa lampussa olevan tarpeeksi tehoja. Eriksson myös kehottaa nuoria panostamaan enemmän itseensä ja suomaan itselleen enemmän sellaisia asioita, jotka tuntuvat mukavalta. Ei itseään pidä koko ajan piiskata.

Ja sitten vielä alun esimerkkitapaukseen, ensimmäisen vuoden hätääntyneeseen pupuseen. Tällaisessa tapauksessa lähdetään Erikssonin mukaan yleensä liikkeelle siitä, että opiskelija stressin määrää on lievitettävä. Potilaan kanssa mietitään yhdessä, miten kuormaa voisi lähteä purkamaan. Vastaanotolla voidaan opetella erilaisia stressinhallintamenetelmiä ja rentoutumiskeinoja. YTHS:llä on myös tarjota ujoille ja jännittäjille ryhmätoimintaa, jossa vertaistuen avulla ongelmista opetellaan pääsemään eroon.

 

 

 

 

 

Huomaan laskevani vuosia. Odotettuun eläkeikääni on noin 38 vuotta olettaen, että jään eläkkeelle 67 vuotiaana. Olen elänyt elämästäni jo ensimmäisen kolmanneksen. Tämä kului opiskellessa. Vaikka olen kokenutkin kaikkea mielenkiintoista, ajoittain minusta tuntuu siltä, että olen hukannut elämääni. Kuinka näin?
Joskus huomaan hedonistisesti pohtivani elämän tarkoitusta. Tulisiko elämässä tehdä asioita oman mielenkiinnon pohjalta, vaiko yhteiskunnan tarpeeseen pohjautuen -ehkä hieman alistuen. Tulisiko joka hetki keskittyä vain siihen mikä oikeasti kiinnostaa? Haluaisin uskoa yksilön vapauteen valita, mutta olen joutunut toteamaan, että harvan kohdalla kaikki unelmat elämässä toteutuvat. Totuus taitaa kuitenkin olla, että elämässä on myös velvollisuuksia -yhteisiä sellaisia.
Ensimmäiseltä kolmannekselta elämääni minulle on jäänyt suorittamisen maku. Välillä joudun toteamaan, että en ole koko ajan elänyt täysillä. Päinvastoin, olen suorittanut yhteiskunnan minulle antamia velvollisuuksia ja toisaalta myös itse itselleni asettamia tavoitteita. Aika on kulunut siivillä, mutta nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti alkanut pohtia onko vielä jotain asioita, joita tässä elämässäni haluaisin tehdä – ja nimenomaan haluaisin!
Joskus mietin oravanpyörästä irrottautumista. Olen luova persoona ja haluaisin luoda. Olisiko aika hypätä pois oravanpyörästä ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen mikä itseä kiinnostaa vai pitäisikö alistua yhteiskunnan tahtoon ja tehdä jotain aivan muuta. Minä haluaisin valita. Haluaisin itse määrittää oman elämäni kulun. Harva meistä kuitenkaan saa täysin toteuttaa sitä mitä itse haluaa. Osa joutuu alistumaan.
Minulla on jo kiire! On vielä niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä. Haluaisin säveltää, kirjoittaa, ommella, valokuvata, käydä New Yorkissa. On jo aika keskittyä omaan itseeni sekä vauhdilla käyvään kelloon. En halua herätä palvelutalossa vanhana ja kurttuisena ja todeta vasta silloin, että nämä ja nämä tehtävät ovat vielä tekemättä. On aika alkaa elää!

 

Journalismissa pärjää parhaiten se joka hallitsee verkon lainalaisuudet ja mahdollisuudet

Konversio-optimointia ja sisällöntuotantoa

Luin tässä taannoin mielenkiintoisen artikkelin, joka käsitteli verkossa tehtäviä ostoksia. Ostaessaan uuden tuotteen noin 90 prosenttia ostajista googlettaa tuotteen ensin netistä ja vasta sen jälkeen tekee ostopäätöksen. Googlella on siis varsin merkittävä rooli ostopäätöksiä tehtäessä. Verkossa tuotteiden ja palveluiden tarjoajat kilpailevat kuluttajien huomiosta. Tätä varten yritysten on mahdollista tehdä hakukoneoptimointia sekä Adwords-mainontaa parantaakseen omien tuotteidensa näkyvyyttä kilpaileviin tuotteisiin verrattuna. Näen, että myös journalismi on menossa tulevaisuudessa samaan suuntaan. Lehtitalot kilpailevat nyt ja tulevaisuudessa verkossa lukijoiden huomiosta. Onkin mielenkiintoista nähdä, tuleeko konversio-optimointi olemaan vielä jonkinlainen työkalu myös lehtitalojen strategiassa. Joka tapauksessa, tärkeää lehdille on profilointi ja brändäys. Tulevaisuudessa voittaa se, joka saa parhaiten herätettyä lukijan huomion verkossa. Eikä tämäkään riitä, vaan lukijan huomio on saatava pysymään myös pidemmällä aikavälillä. Pidemmällä aikavälillä lukija sitoutuu seuraamaan tiettyä mediaa ja on valmis maksamaan median seuraamisesta. Verkossa journalismi alkaa tuottaa vasta siinä vaiheessa, kun ostajan ostopäätös johtaa konversioon.

Mainonnan merkitys tulojen lähteenä

Uskoisin, että tulevaisuudessa mainonnalla on yhä kasvava merkitys lehtitalojen tulojen lähteenä. Kun asiakkaat eivät ole enää valmiita maksamaan verkossa tarjottavasta sisällöstä täytyy lehtitalojen löytää tulonlähteensä jostain muualta. Ratkaisu tähän on verkkosivuilla tarjottava bannerimainonta tai muu mainonta. Lehtitalojen keskinäisessä kilpailussa on tärkeää julkaista sisältöä, joka saa lukijan palaamaan aina uudestaan ja uudestaan lehden sivuille. Lehdelle on elintärkeää kuulua seuratuimpien medioiden joukkoon, jotta myös mainostajat kiinnostuvat lehdestä. Ja mainostajat ovat nykyään hyvinkin tietoisia mitä tulee mainonnan tehokkuuden analysointiin – nykyään mainonnan tehokkuutta voi mitata erilaisten analysointityökalujen avulla. Minkäänlainen vilunkipeli ei siis toimi, vaan konkreettiset teot puhuvat puolestaan. Tämän vuoksi on erittäin tärkeää, että kukin lehti pystyy määrittelemään lukijaryhmänsä, jotta mainonnalla saadaan toivottuja tuloksia ja tätä kautta myös tuloja. Verkossa lehtitalot kilpailevat mainostilasta monien muiden palveluntarjoajien joukossa kuten Youtube, Facebook ja blogit.

Brändääminen osana profilointia

Keskeistä verkossa on yrityksen brändi ja maine. Iltalehti kiinnostaa, koska sen uutiset ovat kepeitä, viihdyttäviä ja helppolukuisia – siis mukavaa ajantappamista. Helsingin Sanomat profiloituu sen sijaan aivan toisella tavalla. Lehti haluaa mieltää itsensä Suomen ykkösmediana sekä laatujournalismin puolestapuhujana. Aamulehdessä puhuttelee paikallisuus. Verkossa lehtitalojen on mietittävä, mitä kohderyhmiä he haluavat puhutella – ja ehkä tätä kautta kiinnostuvat myös mainostajat, jotka haluavat puhutella samoja kohderyhmiä.

Olen aktiivinen ruokabloggari ja sisällöntuottaja. Tein tässä keväällä testimielessä pienen kokeen blogiini. Halusin selvittää miten voisin parantaa blogini näkyvyyttä blogien keskinäisessä kilpailussa. Kytkin blogini Google Adwords palveluun sekö Google Keyword Planneriin ja tein blogilleni hakusanakartoituksen eli seurasin mikä sisältö kiinnosti lukijoita kaikista eniten ja mitkä sisällöt johtivat sivujeni avautumiseen useimmiten. Kuten muussakin verkkomediassa, myös blogien keskinäisessä kilpailussa on paljolti kysymys blogien brändäämisestä. Suomen suosituin ruokablogi on vegaaniblogi nimeltään Chocochili.
Kasvisruokablogin sijoittuminen näinkin korkealle kertoo siitä, että kasvissyönti houkuttaa. Ekologiset arvot korostuvat nyt ja tulevaisuudessa yhä enemmän, mikä selittänee blogin korkeaa sijoitusta – vaikka itse pidänkin tätä hieman yllättävänä. Blogin voi brändätä myös upeilla kuvilla ja muuten kiinnostavalla sisällöllä. Jotain Maukasta – blogin kirjoittaja Mari Moilanen on valittu Suomen parhaimpana ruokakuvaajana ja myös hänen bloginsa paistattelee Suomen suosituimpien blogien joukossa. Oma blogini profiloituu uusien ideoiden tuottajana. Kuten nimikin ”Vahingossa hyvää” kertoo, blogin ideana on esitellä vahingossa keksittyjä reseptejä, jotka ovat jollain tavalla uusia ja omalaatuisia. Näin olen siis keksinyt blogilleni oman omalaatuisen brändin, jota ei ole vielä aikaisemmin käytetty. Hyvin brändätty – omalaatuinen – blogi erottuu kilpailijoista tarinallaan. Samalla tavoin, hyvin brändätty lehti houkuttaa lukijoita. Verkossa lehti kilpailee huomiosta monen muun verkkosisällön ja kanavien kanssa. Yksi haaste lehtitaloillekin on se, että nykyään melkein kuka tahansa voi olla mielipidevaikuttaja ja lukijoiden kiinnostuksen kohde. Toisaalta lehdet voivat myös oppia näistä vaikuttajista ja hakea ideoita mielipidevaikuttajilta myös omaan sisältöönsä. Opittavaa siis riittää.

Digitalisaatio – uhka vai mahdollisuus?

Lehtitalot ovat pelänneet digitalisaatiota, koska ilmaisen nettisisällön on pelätty vievän tuloja maksulliselta sisällöltä. Välimuistin tyhjentäminen mahdollistaa, että lehteä voi lukea yhä uudelleen ja uudelleen, joten lukemisen muuttaminen maksulliseksi muutaman ilmaisnäytteen jälkeen ei välttämättä ole toimiva ratkaisu. Kuitenkin, digitalisaatio tarjoaa myös paljon mahdollisuuksia. Digitalisaatio mahdollistaa muun muassa lukijan mahdollisuuden osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun aivan uudella tavalla. Monella medialla  on verkkolehdessään toiminto, joka mahdollistaa interaktiivisen osallistumisen keskusteluun. Tämä saattaa johtaa aivan uudenlaisten ilmiöiden syntymiseen, jossa lukijalla on aivan erityinen oma roolinsa. Tästä hyvä esimerkki on esimerkiksi Helsingin Sanomissa käyty mielipidekeskustelu parisuhdemarkkinoista ja naisten nirsoudesta, joka on johtanut aivan erityiseen mielipiteiden vaihtoon ja kiivaaseen keskusteluun usean numeron ajan. Kiinnostava keskustelunvaihto houkuttaa lukijoita ja taas uusia lukijoita.

Lehdet ovat aina tehneet perinteistä mainontaa, mutta verkon myötä myös digitaalinen mainonta on tullut osaksi saada lehdelle tuloja. Koska lukijat maksavat verkossa lukemistaan artikkeleista yhä vähemmän, on digitaalisella markkinoinnilla yhä tärkeämpi rooli tulojen muodostumisessa lehtitaloille. Perinteisten lehtien ohella lukijan huomiolla kilpailevat myös erilaiset verkkoyhteisöt, blogit ja verkkosivut. Nykyään toimittaja voi olla oikeastaan kuka tahansa, kun mielipiteiden ilmaisu ei rajoitu ainoastaan niihin julkaisuihin, joita kukin lehti sattuu haluamaan julkaista.

Mainonta – jatkuvaa kilpailua kuluttajan huomiosta

Lehtien ohella, mainontaa voi tehdä verkossa myös monessa muussa kanavassa, kuten Google Adwords, Youtube ja Facebook. Twitter on ehkä paras esimerkki journalismiluontoisesta kirjoittamisesta, jossa tähdeksi saattaa nousta kuka tahansa. Koska mainontaa voi tehdä verkossa monessa muussakin kanavassa kuin verkkolehtien sivuilla, kilpailevat lehdet näin mainostajien kiinnostuksesta Facebookin ja Googlen rinnalla ja toisinpäin, Facebook mahdollistaa sen, että oikeastaan kuka tahansa voi mainostaa tarjoamiaan tuotteita ja palveluita ilman lehdistön sensuuria. Yksi mielenkiintoisista Facebook-mainonnan piirteistä on erilaiset webinaarit eli vaihtoehtoiset tavat tarjota sisältöä. Facebookin kautta voi tilata ja tykätä erilaisista palveluista ja yhteisöistä, joita ei muualla ole saatavissa. Mielestäni yksi mielenkiintoinen haaste lehtitaloille on, että kuinka he saisivat tällaiset palveluntarjoajat markkinoimaan ohjelmiaan ja palveluitaan myös omien sivustojensa kautta, eikä esim. Facebookin kautta. Tämä synnyttäisi lehtitaloille myös aivan uudenlaista liiketoimintaa ja segmenttejä.

Ja uusia liiketoimintamalleja lehtitalot tarvitsevatkin. Tulevaisuudessa pärjää se, joka osaa ottaa verkosta kaiken hyödyn irti. Pidän hyvin todennäköisenä, että uusia malleja toimia verkossa vielä löytyy. Tulevaisuuden lehtitalo hyödyntää monipuolisesti erilaisia verkkoviestinnän välineitä. On keskustelua, mainontaa, webinaareja, videoita, animaatioita ja niitä ratkaisuja, joita ei ole vielä keksitty. Ehkäpä uusista sovelluksista voi tehdä myös kilpailuvaltin. Se, joka on ensimmäisenä markkinoilla uusien ratkaisujen kanssa voittaa. Verkossa toimiminen meneekin yhä oivaltavampaan suuntaan ja kilpailussa pärjää se, joka onnistuu luomaan jotain uutta, kiinnostavaa ja omaleimaista – ehkä keksii jonkin uuden tavan viestiä mielenkiintoisella tavalla. Perinteinen teksti ei enää voita, vaan tilalle tarjotaan myös muita tapoja viestiä. Esimerkiksi Aamulehti on mennyt mainostilan tarjoamisessa interaktiivisempaan suuntaan. Perinteisten tekstien sijaan nyt voi mainostaa myös videoiden avulla ja ehkä tulevaisuudessa myös animaatioiden avulla.

Ehkäpä tulevaisuuden lehtitalo menee myös humoristisempaan suuntaan. Sen sijaan, että lehden sivuilta voi lukea vain tylsiä uutisia, tulevaisuudessa sivuilta voi seurata myös stand-upia tai vaikkapa livelähetyksiä konserteista. Pidemmällä aikavälillä palvelut muuttunevat ainakin osittain maksullisiksi. Veikkaisin, että tulevaisuudessa lehtitalot alkavat tarjoamaan myös broadcasteja ja tv-lähetyksiä, jotka vievät lehtitaloja myös tuotantoyhtiömäisen toiminnan kentälle. Uudet sisällöt tukevat mainonnan menestymistä ja uusilla sisällöillä on merkittävä rooli lehtitalojen brändäyksessä. Uudet sisällöt houkuttavat lukijoita, mikä johtanee myös siihen, että mainostajat kiinnostuvat lehdestä mainonnan välineenä. Tulevaisuuden lehtitalo onkin varsinainen multimedia pjäläys, joka houkuttaa lukijoita eri taustoista ja ikäryhmistä.