Ei ole taloustiede fysiikkaa – kunpa olisikin
Miksi meillä on talouskriisejä? Entä mikä olisi optimaalisinta talouspolitiikkaa? Mikä teoria selittää talouden käyttäytymistä parhaiten? Mikä on taloustieteen kultainen keskitie? Jos Korkmania on uskominen, ei tällaista kultaista keskitietä ole vielä löydetty ja ei todennäköisesti löydetäkään.
Kirjassa Sixten Korkman pohtii pitkään taloustieteen eksaktiutta tieteenä ja päätyy samaan lopputulemaan kuin minäkin kuuden vuoden taloustieteen opintojen jälkeen. Talous ei pohjaa luonnontieteisiin, vaan on ihmisen luoma järjestelmä. Ihmisen säätämät lait riippuvat ajasta ja paikasta, kun taas luonnonlait ovat ikuisia ja kaikille samoja. Kunpa taloustiede olisikin fysiikkaa! Näin voisimme ohjata kaikkea, eikä kriisejäkään varmasti syntyisi. Meillä olisi varmat lait, joita noudattamalla talousjärjestelmä pysyisi kasassa.
Elämme ideologioiden ympäristössä. Monestihan ihmiselle käy niin, että hän kasvaa johonkin ideologiaan, eikä välttämättä näe aina metsää puilta. Talousopillisia mielipiteitä määrittää väistämättä taustalla olevat arvot, eivätkä ne kaikilta osin perustu tieteen tuloksiin tai koviin faktoihin. Korkman kuitenkin korostaa, että politiikalla on oma merkittävä roolinsa vakaan yhteiskunnan luojana – talous ei voi toimia saati kukoistaa epäonnistuneen valtion oloissa – joten myös politiikalla on merkitystä.
Talouden kultapojat – Adam Smith, David Ricardo, John Maynard Keynes
Kaikki tuntevat Adam Smithin – miehen joka loi käsitteen taloustieteestä ja joka oli ensimmäinen merkittävä taloustieteilijä sekä klassisen taloustieteen luoja ja kannattaja. Smithin luoma klassinen taloustiede toimi määräävänä oppina 1700-luvun lopulta alkaen jatkuen aina 1800-luvun lopulle. Opin keskeinen taloutta koskeva laki on, että talous on itseohjautuva järjestelmä. Klassinen taloustiede lähti liikkeelle näkymättömästä kädestä ja sen taloutta ohjaavasta vaikutuksesta. Klassinen taloustiede johti myöhemmin sen korjailtuun versioon – uusklassiseen taloustieteeseen. Klassinen taloustiede tuki valtion interventiota instituutioiden rakentamisessa – ei kuitenkaan talouteen puuttumista. Valtion toiminnan rajoittaminen vähäiseksi vastaa klassisen liberalismin vaatimusta mahdollisimman suuresta yksilön vapaudesta. Klassisen ja uusklassisen opin mukaan talous on kaiken kaikkiaan itseohjautuva ja sopeutuskykyinen sekä tehokas järjestelmä.
John Maynard Keynes loi makrotaloustieteen todistaakseen, että klassisen talousopin mukainen talouspolitiikka on voimatonta ja väärää joukkotyöttömyyden oloissa. Valtion roolia ei tarvita vain yhteiskunnallisen infrastruktuurin ja instituutioiden ylläpidossa, vaan myös aktiivisessa talouspolitiikassa. Valtiosta käytetäänkin ns. yövartija – nimikettä. Tällöin on kyse perusoikeuksien, kuten omistusoikeuden ja sopimusvapauden suojaamisesta, yleisestä hallinnosta, sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta, oikeusvaltiosta ja vakaasta rahajärjestelmästä.
Keynesiläinen taloustiede lähtee siitä, että talous ei sopeudu nopeasti ja kitkatta kohti korkean työllisyyden tasapainoa. Tästä johtuen talous tarvitsee apua valtion interventiosta ts. finanssipolitiikasta. Myös työttömyyttä torjuvaa politiikkaa voidaan perustella sekä tehokkuudesta että oikeudenmukaisuudesta käsin.
Vain yövartijavaltion tehtäviin rajoittuva julkinen valta olisi käytännössä pieni, sen menojen suuruus voisi olla enintään 10 prosenttia suhteessa kokonaistuotantoon. Kehittyneissä maissa julkisen sektorin kokonaismenot ovat kuitenkin yleensä ainakin kolmannes ja joissakin maissa, kuten Suomessa, jopa yli puolet bruttokansantuotteesta. Yksi syy tähän ovat edellä mainitut markkinatalouden puutteet tai epäonnistumiset, jotka puoltavat esimerkiksi julkisen vallan ylläpitämää terveydenhuoltoa ja koulutusta sekä pakollisia vakuutusjärjestelmiä.
Aina vaikea elvytys – taloudellinen nousu vai velkaantumisen kierre
Kultainen 1920-luku, tulisitpa takaisin. Nimittäin tätä ennen Suomi oli lähes kokonaan velaton maa ja talous vaikutti varsin tasapainoiselta. Mutta mitä teimmekään väärin, kun tuo voittokulku ei enää jatkunut 30-luvun jälkeen? Ennen vuotta 1930 Suomi oli rakenteellisesti monin eri tavoin erilainen maa kuin nyt 2000-luvulle tultaessa ja vielä 1800-luvulle mentäessä Suomi oli yksinäinen syrjäinen maa Euroopan perukoilla.
1930-luvun lama toimi suunnannäyttäjänä valtioiden elvyttämistä korostavalle talouspolitiikalle. Tutkijat ovat yksimielisesti yhtä meiltä siitä, että 1930-luvulla harjoitettu talouspolitiikka oli liian kiristävää, minkä on arvioitu johtaneen pitkittyneeseen lamaan. Suuri lama alkoi Yhdysvalloista 1930-luvun alkuvuosina ja levisi täältä muualle maailmaan. Laman syitä olivat 1920-luvun pörssikeinottelu Yhdysvalloissa ja sitä seurannut romahdus sekä ensimmäisen maailmansodan jälkeiset rakenteelliset ongelman Euroopassa, sekä raskaat velat.
Valtioiden elvytys on yksi itseäni erityisen paljon kiinnosta aihe. Tutkijat ovat lähes yksimielisiä siinä, että vaikean taantumaan aikana tarvitaan elvyttämistä, jotta talouden pyörät saadaan taas pyörimään. Elvytyksen kääntöpuolena on kuitenkin valtion velkaantuminen. Herää kuitenkin kysymys, mitä tehdään semmoisessa tilanteessa, kun elvytysvaraa ei enää ole jäljellä?
Poliittiset päättäjät ovat myös viime vuosina, kuten 1930-luvulla, huolestuneet julkisesta velkaantumisesta. Siksi finanssipolitiikkaa on kiristetty budjettivajeiden pienentämiseksi niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Tämä on sopusoinnuissa klassisen talousopin kanssa, ja tätä käsitystä edustavat myös klassisen talousopin manttelinperijät. Monet keynesiläisesti ajattelevat ekonomistit ovat sen sijaan katsoneet ”kuristavan” finanssipolitiikan lähinnä vain syventävän taantumaa ja lisäävän työttömyyttä, minkä takia myös sen budjettivajetta vähentävä vaikutus jää pieneksi. Oikea talouspolitiikka olisi tämän näkemyksen mukaan taloutta elvyttävä finanssipolitiikka julkisten menolisäysten ja veronkevennysten muodossa, kunnes taantuma on saatu taitettua ja talous käännettyä nousuun.
Valtioiden elvytys on yksi eniten taloustiedettä jakavista talouspoliittisista ratkaisuista. Yhtäältä kiinnitetään huomiota talouden elpymiseen ja toisaalta ollaan huolissaan valtion kasvavasta velasta ja etenkin siitä, että tällä hetkellä otettavan velan maksavat tulevat sukupolvet. Björn Wahlroos pitää kirjassaan ”Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta” talouden kerroinvaikutusta osittain silmänkääntötemppuna. Hänen mukaansa rahan lisäykselle ja tätä kautta elvyttämiselle ei ole pohjaa, koska ihmiset säästävät osan tulonlisäyksestään, eivätkä sijoita saatuja rahoja eteenpäin taloudessa, mikä mahdollistaisi kerroinvaikutuksen toteutumisen. Wahlroos ei ota kuitenkaan huomioon sitä, että Suomen markkinoilla säästämisaste on varsin matala ja ihmiset kuluttavat saamansa tulot eteenpäin. Adam Smithin oppihan oli, että yksityinen säästäminen lisää kysyntää samalla määrällä kuin jos rahat välittömästi kulutettaisiin. Näin siksi, että säästäminen kanavoituu pankkien tai rahoitusmarkkinoiden välityksellä investoinneiksi. Näin ollen täystyöllisyyttä vastaavasta tuotannosta kanavoituu sitä suurempi osuus investointeihin mitä suurempaa ovat säästäväisyys ja yrittäjien valmius riskinottoon. Ekspansiivisen finanssipolitiikan on todettu olevan tehokasta tilanteessa, jossa taloudessa vallitsee korkea työttömyys. Vaikutukset talouteen voivat pitkälläkin aikavälillä olla myönteisiä, jos elvytys vähentää pitkäaikaistyöttömyyttä.
EU – kaksi huonoa vaihtoehtoa
Martin Wolfia lainatakseen Korkman toteaa ”Rahaliitto on EU:n kautta aikojen toiseksi huonoin idea – paluu kansallisiin valuuttoihin olisi kaikista huonoin.”
Korkman nostaa esille itseänikin mietityttäneen kysymyksen: edettiinkö rahaliiton perustamisessa liian nopeasti? Oliko EU vielä valmis rahaliittoon? Kuten Korkman toteaa: ”Talousopillisesti EMU perustui toiveajatteluun ja Euroopan integraation näkökulmasta sen voi katsoa olleen askel liian pitkälle. Tähän lopputuluksen itsekin väistämättä olen tullut seurattuani rahaliiton toimintaa. Rakenteellisesti, lainsäädännöllisesti sekä erityisesti verotuksellisesti Euroopan maat ovat olleet liian erilaisia. Harmonisointia näiden välillä olisi ollut parempi tehdä jo ennen EU:hun liittymistä, eikä vasta sen jälkeen.
Lopussa Korkman vielä palaa talousteoriaan ja sen oppeihin. Kuten aina aikaisemminkin erilaiset taloudelliset kriisit ovat muokanneet tiedettä ja tuoneet uusia näkemyksiä ja teorioita. Taloustiede väistämättä eli kulta-aikaansa ennen 2008 lukua, mutta vuosi 2008 osoitti, että teoria ei vieläkään ole valmis. Onkin mielenkiintoista seurata, mitä uusia teorioita valtavirta tuo mukanaan. Todennäköisesti velkaantumisen tutkiminen saa suuremman painoarvon tutkimuksessa. Suurta kritiikkiä vanhemmat mallit saanevat siitä, etteivät ne olleet huomioineet finanssikriisejä mahdollisena ja ehkä osittain juuri siitä syystä vuoden 2008 kriisi tuntui entistä voimakkaampana. Mihin talouspolitiikka meneekään – sen näyttää tulevaisuus!