Kirjoittanut: Jenniina Enlund
Editoinut: Eetu Simpanen, Taru Kankaala
Julkaistu lehdessä Kyliste 2008
Istuimme pöytään seuranamme pojat, jotka aloittivat opiskelunsa koulussamme 60-luvulla. Tarkoituksenamme oli selvittää, millainen oli meininki kauppakorkeassa noina aikoina. Pojat ovat kasvaneet vuosien saatossa miehiksi, mutta muistot eivät ole haalenneet.
Kansantaloustieteen emeritusprofessori Paavo Okko, korkeakoulun rehtori Tapio Reponen ja yrittäjyyden professori Antti Paasio olivat opiskelijoita kauppakorkeassa lähes neljä vuosikymmentä sitten. Paavo Okko saapui Lappeenrannasta Turkuun kaupungissa opiskelevan veljensä perässä. Hän sai kipinän opiskeluun armeijakaveriltaan, joka oli aina kehunut menevänsä kauppakorkeaan. Okko aloitti opintonsa silloin 15 vuotta vanhassa kauppakorkeassa vuonna 1965. Pari vuotta myöhemmin saman rakennuksen ovista asteli sisään Vammalasta kotoisin oleva nuori poika nimeltä Tapio Reponen. Reposta oli kiinnostanut vahvasti myös Jyväskylän liikuntatieteellinen, mutta hän ei koskaan mennyt edes pääsykokeisiin, koska ajatteli kauppakorkeaan olevan varmemmat madollisuudet päästä. Turkulainen Antti Paasio puolestaan aloitti opintonsa yliopiston puolella vuonna 1967. ”Laskeskeli, että sotaväestä pääsee helpommin lomille, jos on tenttejä ja niinhän se olikin.” Sinne hän ei kuitenkaan koskaan ollut suunnitellut jäävänsä, vaan mielessä pyöri silloisen kaveriporukan yhteinen suunnitelma hakea opiskelemaan tien toiselle puolelle. Seuraavana syksynä hän aloittikin ekonomin opinnot, tosin lopulta ainoana ystävyksistä.
1960-luvun loppupuolella kauppakorkeaan tultiin sisään todistuksella, pääsykokeita ei silloinen järjestelmä tuntenut. Koulun erikoispiirteenä oli ottaa sisään opiskelijoita myös merkonomipohjalta. Ekonomikurssin sisäänottomäärä oli kiintiöity. Ekonomikurssin sisäänottomäärä oli kiintiöity: vuosittain 100 miestä ja 20 naista. Ekonomin tutkinto oli kolmivuotinen ja avasi mahdollisuudet melko varmoihin työpaikkoihin. Kauppakorkeasta valmistui myös kirjeenvaihtajia, joiden tutkintoon kuului ekonomeja vähemmän talousaineita ja enemmän kieliä. Koulurakennus oli aluksi varsin vaatimaton, sillä nykyistä Rehtorinpellonkadun puoleista siipeä ei ollut. ”Rehtorinpelto” oli sen sijaan rakennuksen vieressä iso, avara ja tyhjä tila, jossa ei kasvanut edes istutuksia.
Koulun oppiaineet jakautuivat liiketaloustiede ykköseen, joka sisälsi laskentatoimen, ja kakkoseen, johon kuuluivat markkinointi sekä johtaminen ja organisointi. Sekä Reponen että Paasio valitsivat pääaineekseen liiketaloustiede ykkösen. Myös Okkoa kiinnosti laskentatoimi, mutta kansantaloustieteen laitokselta avautuva assistentin paikka kuitenkin kallisti vaakakupin toiseen suuntaan. Kaikki kolme mieltävät itsensä tunnollisiksi opiskelijoiksi. ”Kyllä minä olen ihan vakavasti opiskelun ottanut. Ei tullut kysymykseen yrittää päästä tenteistä läpi tärppejä lukemalla, vaan asiat opiskeltiin oikeasti”, Reponen muistelee. ” Ei aivan hulttioita oltu kukaan”, Paasio lisää pilke silmäkulmassaan.
Turun kauppakorkeakoulu aloitti vuonna 1974 tutkinnonuudistuksen ja otti sen myötä käyttöön nelivuotisen kanditutkinnon. Tällä muutoksella silloinen perustutkinto muuttui ylemmäksi korkeakoulututkinnoksi ja siten kauppakorkeakoulu saavutti aidosti yliopistotasoisen perustutkinnon. Pysyvä tutkintorakenne olikin hakusessa pidemmän aikaa – uuden tutkinnon käynnistysvaiheessa monien kurssien tutkintovaatimukset selvenivät vasta hieman ennen opetuksen alkua ja nimeke, jolla valmistuneita kutsuttaisiin vaihteli uudistusten mukaan. Tutkintouudistusten ja nimikkeiden vaihtelut olivat kirjavia ja Turusta onkin valmistunut vuosin saatossa ylempiä ja alempia kandeja, ylempiä ja alempia ekonomeja sekä ylempiä maistereita. ”Mutta minä olen aina sanonut, että kun on Turun kauppakorkeakoulusta valmistunut, se on hyvä nimikkeestä riippumatta”, Reponen hymähtää.
Siihen aikaan opiskelu korkeakoulussamme ei ollut nykyisen kaltaista. Esimerkiksi tenttien uusiminen oli vaikeampaa, sillä viimeinen tenttitulos jäi voimaan, vaikka se olisi ollut hylätty. ”Tenttien uusiminen oli mahdollista, mutta yleinen ajattelutapa oli sellainen, että ei mennä turhaan uusimaan. Siksi oli joitakin vuosia voimassa sääntö, että uusin tenttitulos oli aina voimassa, vaikka se oli huonompi kuin aiempi”, Reponen kertoo. Luentomuistiinpanojen monistamiseen ei ollut käytettävissä ylen määrin kopiokoneiden palveluja, vaan yleisempi tapa oli tehdä muistiinpanoja kalkkeripaperille. Yksi kopiokonekin koulussa silti 60-luvulla oli, ja Tapio Reposella oli tärkeä vastuutehtävä tämän modernin Xeroxin hoitajana. Ennen vanhaan yliopistoissa lukujärjestys ilmestyi taululle, josta sai etsiä omat kurssinsa, kun kaikki nykyään on netissä ja asia voi parhaimmassa tapauksessa hoitua jopa kännykällä. Myös toisin kuin nykyään aikaisemmin kurssit eivät menneet ikinä päällekkäin. Opiskeltavia aineita oli ehkä vähemmän, mutta tunteja niistä sitäkin enemmän. Laskentatoimea ja kieliä lukenut Paasio kertoo viikkotuntien nousseen ajoittain lähemmäs 50:tä tuntia, minkä päälle oli hoidettava vielä kotitehtävät ja tentit.
Kuri kauppakorkeassa oli erilainen kuin yliopistolla, ja myös opiskelutahti oli tiiviimpi. Varsinaisen kurin tai pelon ilmapiiriä ei kuitenkaan opiskelijoiden keskuudessa ollut. Opiskelu oli kurssimuotoista ja vuosikurssit etenivät kiinteänä ryhmänä samaan tahtiin, jolloin syntyi helposti vuosikurssin sisälle oma tiivis henki. Ekonomin opinnoissa oli myös kilpailuhenkisyyttä, mikä motivoi tiukkoihin valmistumisaikoihin. Opintonsa keskeyttäneitä oli vähän – korkeintaan pari vuosikurssista – ja ekonomiksi valmistuttiin normaalisti 23-24 vuotiaana. Yleisesti kauppakorkeakoulu miellettiin sen ulkopuolisissa piireissä koulumaiseksi, ja tätä piirrettä vieroksuttiin ja hieman jopa halveksittiin.
”Talon ja ylioppilaskunnan henki oli sellainen, että töitä tehtiin”, Okko muistelee. Lukukausien aikaan töitä tosin tehtiin lähinnä opiskeluja ja ylioppilaskunnan eteen, sillä palkkatyössä käynti oli noihin aikoihin hyvin epätavallista. Eivät kaikki kuitenkaan tuolloinkaan hikoilleet koulun takia, mistä todistivat esimerkiksi Montussa majailleet ”korttisakit”.
Opiskelijoiden asuminen oli ennen Yo-kylän rakentamista myös oma seikkailunsa. Kämppiä löytyi, mutta ne eivät olleet häävejä. Alivuokralaisasuminen oli tavallisin asumismuoto. Rahassa oli monella tiukka, sillä opintolainoja ei niin vaan herunut, vaan valtion takaus oli kiven takana. Eläminen oli monella hyvin vaatimatonta, jos kotoa ei tullut penniäkään.
Ylioppilaskunta
Kolmikon tullessa taloon 60-luvulla, ylioppilaskunnalla ei ollut edustajistoa, vaan yksittäisistä henkilöistä vaaleilla koottu hallitus. Ensimmäinen edustajisto aloitti toimintansa vuonna -71. Paavo Okko sai kunnian olla ensimmäinen edustajiston puheenjohtaja ja Paasio jatkoi hänen työtään seuraavat 6 vuotta. Politiikka tuli korkeakoulun kuvioihin samoihin aikoihin. Ensimmäisessä edustajistossa oli selvät poliittiset ryhmä. Ryhmien väliset mielipiteet eivät kuitenkaan koskaan kärjistyneet samalla tavoin kuin vaikkapa Turun yliopiston ylioppilaskunnassa.
Ylioppilaskunnan asema korkeakoulun hierarkkisessa järjestelmässä oli vahva, ja sen mielipiteitä kuunneltiin paljon korkeakoulun hallinnossa. Opettajaneuvostossa oli jo siihen aikaan opiskelijaedustus. Ylioppilaskunnan toiminta oli muutenkin jo näkyvä osa opiskelijoiden arkea. Silloisia toimijaryhmiä olivat valokuvauskerho omine pimiöineen, Wiiniklubi sekä nykyistä KY-Sportia vastaava kerho, jonka riveissä Tapio Reponenkin usein pelaili. Ylioppilaskunnan oma Tuki Ry osallistui ruokalan toimintaan, hinnoitteli ruuat ja tarkisti tarvittiinko uusi kippipannu vai ei. Toimintaa helpottavaa omaa toimitaloa ylioppilaskunnalla ei silloin kuitenkaan vielä ollut, ja toiminta olikin ajoittain ”nurkissa pyörimistä korkeakoulun hyväntahoisuuden varassa” Paasio kuvailee. Se ei kuitenkaan aktiivisten toimijoiden tahtia haitannut, vaan tapahtumia pyrittiin järjestämään niillä puitteilla, mitä käytettävissä oli.
Wuosijuhlat olivat vahva perinne -tosin joinain vuosina niitä vietettiin Montussa tai koulun omassa juhlasalissa, ja jonain vuonna jäivät kokonaan pitämättäkin. Juhlasali oli 60-luvulla ylioppilaskunnan järjestämien lauantaitanssien käytössä. Tytöt odottivat yhdellä seinustalla, kun pojat kiertelivät tarkkailemassa ketä kukkamekkoista tahtoisi pyytää tanssimaan.
Ylioppilaskunta pyrki usein järjestämään erilaisia tempauksia, joilla saattoi olla vakavampi teema, tai vain tarkoituksena saada näkyvyyttä kaupungissa. Haastateltavien mieleen muistuvat muun muassa kädenpuristuksen maailmanennätyskisat, kirjanpitokilpailu, jossa mitattiin kirjaa kannattelevien käsilihaksia, ja koulun takapihalla järjestetyt Kylumpialaiset, joissa lajeina olivat muun muassa veivin heitto, Sima 1000-autoon, eli tuttavallisemmin sikapommiin, ahtautuminen, keittämättömän kananmunan heitto ja karjahtelu. Karjahtelu suoritettiin avoimilla 10 metrin radalla perinteiseen stereotyyppisen kauppislaisen tapaan – kilpailijat huusivat keuhkojen täydeltä ”Rahaa!” kohti desielimittaria. Korkeakoulun nuori henkilökunta ja ylioppilaskunnan hallitus pelasivat myös vuosittain perinteisen lentopallo-ottelun eivätkä silloin henkilökunnan joukkueessa pelanneet miehet ainakaan muista ikinä hävinneensä ylioppilaskunnalle ainuttakaan peliä.
Monenlaisia muitakin yksittäisiä muistoja pulpahtelee pintaan haastattelun lomassa. ”Kaljailloissa meni rikki vessanpyttyjä ja Grundströmin Maija oli vähän vihainen”, Paasi tunnustaa. Maija toimi korkeissa johtotehtävissä korkeakoulun puolella ja piti tiukkaa järjestystä. Joskus iltamien jälkeen piti päästä saunaan ja oli herätettävä koulun alakerran käytävällä asuva talkkari sitä lämmittämään. Kolmikko muistaa myös legendaarisia tarinoita muista opiskelijoista, kuten sen kuinka Karhumäen Pekka juoksi rattijuopon kiinni. Autoja ei ollut montaakaan, takapihalla neljä viisi yhteensä. Myös polkupyörät olivat harvinaisia. ”Saimme vuokraemännältä pyörät ja käytimme niitä kämppäkaverin kanssa; meidän lisäksi vain siivoojat tulivat pyörällä töihin, mutta eivät muut opiskelijat”, Okko kertoo
Valmistumisen jälkeen
Vaikka opiskeluaika korkeakulussa olikin miellyttävää, kolmikon tulevaisuuden suunnitelmat eivät olleet erityisen selviä. Varsinaisesti kukaan ei ollut suunnitellut jäävänsä kauppakorkeaan.
Antti Paasio kertoo ”Täällä oli sakki, joka alkoi miettiä pidemmälle meneviä opintoja. Usein kokoonnuttiin niin kutusutulla pumppuhuoneella, joka oli nykyisen kielistudiokäytävän päässä oleva kulmahuone. Siellä ruvettiin miettimään väitöskirjan tekoa. Alettiin yhdessä hommiin ja siinäkin muodostui tiimi ´pumppuhuoneen porukka´. Sen porukan ansiosta täällä ylipäätään alettiin väitöskirjoja yleisemmin tehdä.
Opintojen jälkeen Paasiota ohjasivat perhe ja taloudelliset realiteetit. Hän jatkoi töihin silloiseen Postipankkiin, mutta jo vuoden jälkeen hän kuitenkin alkoi jo haikailla takaisin, ja haku vasta vapautuneeseen laskentatoimen assistentin virkaan tuli kuin tilauksesta. ”Päivä ja kurssi kerrallaan, kun tarjoutui jotain hommia, se ohjasi aika paljon”, Reponen kertoon. Hän itse jäi kauppakorkeaan, kun talousmatikan professori Pentti Malaska soitti ja kertoi, että töitä olisi tarjolla. ”Ura on mennyt niin, että aina on ollut tarjolla jotain sellaista, jossa on voinut jatkaa, ja sitä mukaan on edetty kun on ollut mahdollisuuksia. On yhden puhelinsoiton takana, että olen täällä, ihan yhtä hyvin voisin olla jossain yrityksessä.” Koulu laajeni nopeaan tahtiin ja uusia työmahdollisuuksia avautui. Kun pätevyys nousi, noustiin seuraavalle portaalle. Paavo Okko teki pidemmän lenkin maailmalla ja sijoittui töihin muihin yliopistoihin, mutta palasi vuosikymmenen vuoden jälkeen takaisin kasvattikouluunsa. Turun kappakorkea on pitkään ollut ja tulee aina olemaan vahva osa kolmikon elämää. Eikä valinta ole ole kaduttanut. ”Hauskaa täällä on aina ollut”, Paasio tiivistää.
Lähde: walmart.com
